About 9 viikkoa sitten iskin ton vaihtolaskurin tohon. En uskonu sitten millään, että tää vaihto on ikinä ohi. Otti päähän, ahdisti, ketuutti, surutti ja ikävöitti. Opiskelijavaihto on niitä juttuja, joissa jälkiviisaus on ainoa viisaus, jossa jälkiviisastelu voi olla ainoa millä ne hyvät jutut huomaa - uskokaa pois, on aivan sama kuinka kesken pahimman masisaallon ruvetaan kertomaan, että pian se on ohi ja sitte olit tyytyväinen että lähit. JÄLKIviisautta. Asioita huomaa vasta jälkikäteen, ne on helppo huomata, kun tilanteesta on päässy pois. On turvassa. Tietää, ettei enää toista samanlaista reissua tarvi tehdä. Jos tarvii, niin toivottavasti eka reissu oli hyvä muutenkin kun jälkeenpäin kotisohvalla sitä miettiessä.
Pashinta tässä on, että joutuu moikkaamaan kavereita viimesen kerran. Heinäkuun alussa häippäsi japanilaistyttö kotiaan. Viime viikolla lähti unkarilaistyttö muutaman tunnin päähän kotiaan miehensä ja koiransa luo. Tänään lähti amerikkalaistyttö muutaman tunnin päähän miehensä kotikotia. Yksi suuresti tärkeä ihminen asuu onneksi täällä tyypinkenissä. Siinä mielessä onneksi, että jos jonkun haluaisin lentokentälle saattamaan, niin ei olis vaikea valita eikä vaikea pyytää. Töittesä takia varmaan ei kerkeä ja ehkä hyvä niin. Siitä tulis pelkkää vetistelyä kummiskin, nämä muut on jotenkin selvinny - halin jälkeen saman tien ympäri ja suunta kohti omaa linkkupysäkkiä. Lentokenttä on pysähtyvä paikka ja vetkutella voi, kun ite on lähössä. Luultavasti menen yksin.
Mä en arvannu, että ystävyyssuhteet voi syventyä about maapallon keskipisteeseen näin lyhyessä ajassa. Mä olen tosi tosi varovainen ja hidas kaverisuhteissani, mulla on hälytyskellot ja kun ne kilahtaa niin pistän homman poikki - en jäihin. Millä ihmeen säkällä syksyn kuoroporukasta kuoriutu kermat päältä? Miten ihmeessä minä olin se, joka rupes jututtamaan, miten ihmeessä jututettavaks sattu oikea ihminen? Kun tiedän, jälkiviisaasti, että en ketä tahansa valinnu, jota ees vähän kiinnostas. Ystävyys ja kaveruus on siitä jännä juttu, että kun se toimii, niin se on tasapainossa. Sen mitä antaa, saa takas. Voima ja vastavoima. Sen takia toiset ystävyyssuhteet kuolee siihen samaan yhteydenpitoväliin, missä toiset ystävyyssuhteet pysyy muuttumattomana tai jopa vahvistuu. Ei sillä ole väliä, onko ihmiset erilaisia vaiko samanlaisia. Pitää vaan spontaanisti pystyä tasapainottamaan asioita olemalla oma ittensä, sitä ei voi tiedostaen tehdä, koska luultavasti menee mettään.
Mua itkettää tänään. Mä en jää täältä kaipaamaan mitään muuta kun kavereita enkä mä tiedä näänkö mä niitä enää koskaan. Ja vaikka yllättävän paljon selvis näitten kuukausien aikana, en silti tiedä, miten homma pysyy kasassa, kun välimatkaa riittää ja elämät eriytyy entisestään. Pelkään menettäväni tärkeitä ihmisiä siihen, että tilanteen muuttuessa tasapaino ei pelaakaan.. kuihtumista. Epävarmuus on nimittäin se, mikä homman syö, jos joku sen syö. Mun kaverisuhteeni toimii aivan joka ikinen tasan samalla tavalla kun semmonen pingismailassa narulla kiinni olevan pallon lyöminen - se pomppaa aina samalla voimalla takas. Narun takia. Jos ei ole narua, niin kaikki riippuu toisesta pelaajasta.
Sillon japanilaistytön läksiäisissä juttelin yhen kuorokaverin kanssa, joka kerto, että se ei ekan vaihtarilukukauden jälkeen enää ystävystyny eikä kaverustunu, tutustu vaan. Syynä juurikin se, että niille ihmisille joutuu sanomaan moikat, vaikka ei haluaisi, ihan liian pian. Ja yksin isossa maailmassa vähässäkin ajassa voi saada ihmissuhteissa aikaan suhteutettuna liikaa aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti