Vajaa viikko jäljellä.

About 9 viikkoa sitten iskin ton vaihtolaskurin tohon. En uskonu sitten millään, että tää vaihto on ikinä ohi. Otti päähän, ahdisti, ketuutti, surutti ja ikävöitti. Opiskelijavaihto on niitä juttuja, joissa jälkiviisaus on ainoa viisaus, jossa jälkiviisastelu voi olla ainoa millä ne hyvät jutut huomaa - uskokaa pois, on aivan sama kuinka kesken pahimman masisaallon ruvetaan kertomaan, että pian se on ohi ja sitte olit tyytyväinen että lähit. JÄLKIviisautta. Asioita huomaa vasta jälkikäteen, ne on helppo huomata, kun tilanteesta on päässy pois. On turvassa. Tietää, ettei enää toista samanlaista reissua tarvi tehdä. Jos tarvii, niin toivottavasti eka reissu oli hyvä muutenkin kun jälkeenpäin kotisohvalla sitä miettiessä.

Pashinta tässä on, että joutuu moikkaamaan kavereita viimesen kerran. Heinäkuun alussa häippäsi japanilaistyttö kotiaan. Viime viikolla lähti unkarilaistyttö muutaman tunnin päähän kotiaan miehensä ja koiransa luo. Tänään lähti amerikkalaistyttö muutaman tunnin päähän miehensä kotikotia. Yksi suuresti tärkeä ihminen asuu onneksi täällä tyypinkenissä. Siinä mielessä onneksi, että jos jonkun haluaisin lentokentälle saattamaan, niin ei olis vaikea valita eikä vaikea pyytää. Töittesä takia varmaan ei kerkeä ja ehkä hyvä niin. Siitä tulis pelkkää vetistelyä kummiskin, nämä muut on jotenkin selvinny - halin jälkeen saman tien ympäri ja suunta kohti omaa linkkupysäkkiä. Lentokenttä on pysähtyvä paikka ja vetkutella voi, kun ite on lähössä. Luultavasti menen yksin.

Mä en arvannu, että ystävyyssuhteet voi syventyä about maapallon keskipisteeseen näin lyhyessä ajassa. Mä olen tosi tosi varovainen ja hidas kaverisuhteissani, mulla on hälytyskellot ja kun ne kilahtaa niin pistän homman poikki - en jäihin. Millä ihmeen säkällä syksyn kuoroporukasta kuoriutu kermat päältä? Miten ihmeessä minä olin se, joka rupes jututtamaan, miten ihmeessä jututettavaks sattu oikea ihminen? Kun tiedän, jälkiviisaasti, että en ketä tahansa valinnu, jota ees vähän kiinnostas. Ystävyys ja kaveruus on siitä jännä juttu, että kun se toimii, niin se on tasapainossa. Sen mitä antaa, saa takas. Voima ja vastavoima. Sen takia toiset ystävyyssuhteet kuolee siihen samaan yhteydenpitoväliin, missä toiset ystävyyssuhteet pysyy muuttumattomana tai jopa vahvistuu. Ei sillä ole väliä, onko ihmiset erilaisia vaiko samanlaisia. Pitää vaan spontaanisti pystyä tasapainottamaan asioita olemalla oma ittensä, sitä ei voi tiedostaen tehdä, koska luultavasti menee mettään.

Mua itkettää tänään. Mä en jää täältä kaipaamaan mitään muuta kun kavereita enkä mä tiedä näänkö mä niitä enää koskaan. Ja vaikka yllättävän paljon selvis näitten kuukausien aikana, en silti tiedä, miten homma pysyy kasassa, kun välimatkaa riittää ja elämät eriytyy entisestään. Pelkään menettäväni tärkeitä ihmisiä siihen, että tilanteen muuttuessa tasapaino ei pelaakaan.. kuihtumista. Epävarmuus on nimittäin se, mikä homman syö, jos joku sen syö. Mun kaverisuhteeni toimii aivan joka ikinen tasan samalla tavalla kun semmonen pingismailassa narulla kiinni olevan pallon lyöminen - se pomppaa aina samalla voimalla takas. Narun takia. Jos ei ole narua, niin kaikki riippuu toisesta pelaajasta.

Sillon japanilaistytön läksiäisissä juttelin yhen kuorokaverin kanssa, joka kerto, että se ei ekan vaihtarilukukauden jälkeen enää ystävystyny eikä kaverustunu, tutustu vaan. Syynä juurikin se, että niille ihmisille joutuu sanomaan moikat, vaikka ei haluaisi, ihan liian pian. Ja yksin isossa maailmassa vähässäkin ajassa voi saada ihmissuhteissa aikaan suhteutettuna liikaa aikaan.

Heidenheimin reissuraportti

Parempi myöhään kun ei sillonkaan (lue: kaikki kliseet käy), joten tässä vihdoin viimein reilun kuukauden myöhässä Heidenheimin reissuraportti. Luku(kausi)lomalla olin kaverin kotikotona käymässä muutaman päivän 17.3.-20.3. Teen tän lyhyesti ja ytimekkäästi, en jaksa pitkiä pätkiä selittää, kun en oikein tarkalleen muistakaan kaikkea :D

               

17.3. Yhentoista aikoihin lähdin junalla Ulmiin, johka olin sopinu kaverini kanssa rehvit yheksi. Ulmissa piti käydä siksi, että näkisin Tonavan ja paikallisen katedraalin, joka taisi nyt olla se korkein protestanttinen mitä löytyy. Olihan se hieno. Vaikutelma vaan lässähti, kun ympärillä oli uutta, modernia ja betonimöhkälemäistä rakennusta vieri vieressä... En ymmärrä miksei voi ottaa alkuperästä ympäristöä huomioon, kun kaupunkia rakentaa uudestaan pommitusten jälkeen. Mutnoh.

Illalla sitten käytiin pieni kävelylenkki Heidenheimissa, katsastettiin paikallinen linna sekä semmoinen eläinpuiston tapainen. Villisikoja ja peuroja, lintuja ja muhvelipuhveleitakin taisi olla. Oli vaan niin hämärää jo, että ei tullu kunnollisia kuvia. Pikkuruisen ehkä tahtoisin itekin asua (oikeassa elämässä) semmosessa paikassa, josta on kävelymatka mukaville kävelyreiteille. Ettei tarvi kun kävellä vaan ja hups, ollaankin jo tuijottelemassa villisikoja.

18.3. Aamulla lähdettiin 15km päähän Steiff-lelumuseoon. Kaikilla pehmoleluilla on nappi toisessa korvassa, ja ne maksaa tajuttoman paljon. Seittemän sentin korkunen nallehääpari maksoi yhteensä satkun.. Ilman häävaatteita samanlaiset nallet sai kaheksallakympillä. Kuulemma turistit silti raahaa säkkikaupalla leluja muistoksi reissultaan, ja noilla hinnoilla ne varmaan onkin keräilykappaleita. En museoista tai näyttelyistä niin perusta, mutta oli ne jotkut nallukat ja pupuset ihan sulosia :D  

Iltapäivällä pääsin käymään Charlottenhöhle-nimisessä kalkkikiviluolassa. Puoli kilometriä pitkä, vilponen (kesät talvet 9 astetta lämmintä) ja epämiellyttävän kostea, paikoin ahdas mutta ei onneksi pimeä. Olin ilonen, että pääsin käymään, ja olin ilonen, että pääsin sieltä ulos kierroksen jälkeen. Teräväpäisiä stalagmatikiittejä ei ollu juuri ollenkaan, enemmän erimuotosia kalkkikerrostumakasoja. Jotkut näytti täytekakulta ja toiset kananmunalta.

  19.3. Aamulla tehtiin pikainen kierros Heidenheimin keskustassa. Käytiin taidemuseossa, jonne pääsymaksu oli hurjat 75snt opiskelijoilta, siellä oli kopioita Picasson julisteista. Edelleenkään en ymmärrä taiteesta mitään, mutta olihan se sivistävää ja mieltäylentävää kummiskin. Iltapäivällä lähdettiin sitten ajamaan Baijerin puolelle Nördlingeniin. Kummallinen pyöreä kaupunki, joka on ahtautunu muurin sisäpuolelle :D Muurin päällä pääsi kävelemään, mutta ei kierretty koko kaupunkia, neljäsosa vaan. Pakollinen turistikummallisuus oli sininen postilaatikko.

                    

20.3. En ole enää aivan varma, mutta torstaiksi ei isäntäväki ollu järjestäny mitään erikoisohjelmaa, joten pelattiin kaverini kanssa lautapelejä vähän, ja otin perheestä kissoineen kuvatuksia aika räpsimällä. Koko reissun kuvasaldo oli muuten n. 300 omia ja n. 80 vieraita kuvia.. Oi tätä digiaikaa, kun ei tarvi osata kuvata. Tuurilla ehkä kymmenesosa onnistuu hyvin. Neljän junalla lähdin reissaamaan takasin Tübingeniin, ja kerkesin Heidenheimista justiin pois kun siellä alko sataa lunta ja tuulla turhan kovasti. Tübingenissä sitten satokin vettä.

Kaverin vanhempien luona mulla oli käytössä talon alakerrassa oma olkkari, makuuhuone, kylpyhuone ja keittiökin ois ollu pikkunen, jos oisin tarvinnu. Mulla ei oo koskaan ollu niin isoa kämppää o.O Talon seinät oli vuorattu kirjoilla, mummon tekemillä käsitöillä, kuvilla ja maalauksilla, koriste-esineillä.. tykkäsin kovasti olla ja tunsin itteni todella tervetulleeksi, mitä harvoin koen.

Ich habe ein Leben

Onpa taas törkeän kauan siitä, kun olen viimeks kirjottanu. Hyi minua *puistatus* mutta yritän parantaa tapani.

Luulen, että olen ruvennu viihtymään täällä. Oon ollu nyt melkein kaks kuukautta täällä, ja vasta viime viikkojen aikana on oikeasti ruvennu tuntumaan, että ehkä en kuolekaan esimerkiks koti-ikävään tai yksinäisyyteen. Tänään oli supersosiaalinen päivä, kun ensin tapasin ekaa kertaa uuden tandemkaverini (siitä lisää myöhemmin tässä postauksessa) ja välittömästi sen jälkeen oli neulomistreffit sen ukrainalaistytön kanssa, josta aiemminkin on ollu puhetta. Oon niin ilonen, että oon jotenkin vaan saanu kavereita, joita voi nähdä jopa koulun ulkopuolellakin. Ja vihdoinkin ihmisiä, joitten kanssa voi vaan höpöttää.. kaipasin sitä todella. Toki ois vielä parempi, jos sais suomeks höpötellä, mutta sillonpa ei ois ollu mitään järkeä tulla tänne.

Olen muutamalle kertonu tästä tandem-hommasta ja siitä ei taida kellään olla mitään käsitystä :D kuitenkin idea on se, että kaks ihmistä, joilla on eri äidinkieli, osaa sen toisen ihmisen kieltä vähän tai vähän enemmän, ja haluaa oppia lisää. Tarkotuksena on, että kumpikin oppii toiselta ihan vaan sillä, että höpötetään. Koko touhu perustuu vapaaehtosuuteen, ja lähtee käyntiin niin, että joku pistää ilmotustaululle lapun: etsin sitä ja tätä kieltä, tarjoan vastineeksi omaa kieltäni.

Mun tandemkaverini on saksalainen tyttö, joka on opiskellu suomea vähän ja oli viime vuonna Oulun yliopistossa vaihdossa. Tosi mukava ja sen kanssa ois kyllä voinu kälättää vaikka koko illan ku vauhtiin päästiin :) tällä kertaa puhuttiin enimmäkseen saksaa, mutta ehkä ens kerralla sitten suomee enemmän. Oli niiiiiiiiiin hassua, että pystyin puhumaan täällä suomea niin, että vastapuoli ymmärs, mitä sanoin.

Mulla on ollu ikävä suomen puhumista ja kuulemista, mutta jotenkin se maistu suussa vieraalta :( enkä oo ollu täällä kun pari kuukautta vasta! Sovitaan, että se johtuu täyssaksankielisestä ympäristöstä. Ei täällä ole muita suomalaisia kun minä, en ainakaan ole kehenkään törmänny enkä tiedä, että ois. Ainoa suomi, mitä käytän, on lähinnä mesessä kavereitten kanssa ja sitten nää harvat blogipostit.. seurailen tietysti vähän Suomen tapahtumia suomenkielisiltä nettisivuilta, mutta ei lukeminen oo läheskään sama asia kun kielen puhuminen. Nytkin tajusin, että melkein aattelen saksaks, mitä seuraavaks kirjottaisin. Vois laittaa :) ja :( koska mulla on nyt entistä enemmän ikävä Suomeen.

Täällä ei oo lunta enää. Aamusin saattaa parhaassa tapauksessa olla yks aste pakkasta, mutta päivällä jo melkein kymmenen lämmintä. Vasta ukrainalaistytön luona telkkaria kattoessa tajusin, että Suomessa on ihan oikea talvi, lunta ja pakkasta. Mäkihyppyä tuli Eurosportilta :D Ja vielä mainoskatkolla Finnairin mainos, se sama poronvasajuttu, mitä Suomessakin näytetään... jollain tavalla Suomi-päivä. 17 päivän päästä pääsee kotiin.. sitten kolmen viikon jälkeen takas tänne. Jälleen vois laittaa :( ja :).. Älkää muuten kukaan lähettäkö mulle mitään paketteja jouluks kun en ole täällä. Ensinnäkään en luota enää Saksan postiin tippaakaan ja toisekseen ne säilyttää niitäki paketteja vaan seittemän päivää, joita ne ei hukkaa.

Mä oon talvi-ihminen ja Suomi-ihminen. Luulin aiemmin, että haluan mielummin reissata ympäri maailmaa ja olla hetken siellä, hetken täällä. Nyt oon tajunnu, että veri vetää Suomeen. Voi tietysti aatella, että oon ollu täällä ”vasta” kaks kuukautta, miten voin jo nyt tietää, mutta en mä usko, että mun mielipide kauheesti muuttuu heinäkuuhun mennessä. Koti on aina koti, ja talvella kuuluu olla lunta ja shaashkutan kylmää :D _________O__________

Pari sanaa biletyksestä

Päivän toinen postaus, vähän muutakin kun purkkajuttuja.

Kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet, pistin vahaa tukkaan ettei näytä ihan variksenpelättimeltä.
Katoin laukkuun vaan kaikkein välttämättömimmät mukaan ja kävelin sinne, missä bileet oli (ei pitkä matka). Kattelin ja pyöriskelin siellä noin vartin ja sitten lähdin takasin kotiin. Ajattelin, että mitä ihmettä mä siellä teen? En oikeesti edes halunnu mennä. Ois varmaan ollu eri asia mennä jossain porukassa vaikka, semmosten ihmisten kanssa, jotka jo valmiiks tuntee.

Kenenkään kanssa en ollu sopinu mitään, että siellä nähtäis tai jotain, kun en tunne täältä sillä lailla ketään vielä. Ja nyt, kun menin kuoroon, niin mun ei tarvi väkisin bilettää, että tapaisin ihmisiä. Kaikkein luultavimmin mun ois pitäny sisäistää biletyskulttuuri jo Suomessa siinä 5-6 vuotta sitten. Ei vaan jaksa kiinnostaa, ei ainakaan kun on ihan yksin.

Jos saa valita, ja minähän saan – kun olen yksin täällä, niin saan aina valita itse – niin vietän tän illan mielummin jo olemassa olevien kavereitteni kanssa tutusti ja turvallisesti mesessä ja neulon samalla kaulaliinaa, kuuntelen sitä musiikkia mitä haluan ja surffaan netissä. Onko jotain väärää siinä, että ei käy bileissä? Ihan oikeasti kiinnostaa teiän mielipiteet (olen kuullu, että aika moni tätä lukee, saa kommentoida myös!) aiheesta. En minä tänne vaihtoon lähteny bilettämään, olen aivan varma, että on muitakin tapoja tutustua ihmisiin, ja niitä tapoja aion ottaa viikko-ohjelmaani varmaan enemmänkin kun pelkän kuoron. Joku liikuntajuttu (täällä yliopisto tarjoaa opiskelijoille tietyn perusohjelman, joka on opiskelijoille ilmanen. Aerobickiä varmaan viittä erilaista, tansseja (tosin ei mua kiinnostavia) ja muuta. Luksusta, joka pitää hyödyntää) ja jos alkaisin löytökoiratarhalla käydä ulkoiluttamassa koiria aina sillon tällön.

Oleellista kaverustumisessa ja muussa on, että on jotain yhteistä toisen ihmisen kanssa. Niinpä on todennäkösempää, että löydän kavereita jostain muualta kun bileistä, kun mua ei itteeni niin bilettäminen kiinnosta. Mitä mä yksin haahuilen jossain, kun muutenkin tunnen oloni kömpelöksi ja epävarmaksi isossa tai pienemmässäkin ihmisjoukossa. Neulominen kiinnostaa enemmän kun bilettäminen. Onhan se yksinäistä, mutta ei sen tarvis olla. Suomessakin aina välillä parin kaverin kanssa kasaannuttiin juomaan teetä ja neulomaan ja juoruamaan, ei tarvinu bilettää että oli hauskaa. Samanlaista yhteisneulomista kaipaan täälläkin, mutta en tiedä, miten sen täällä sais aikaseks. Pitääkö mun pistää yliopiston ilmotustaululle lappunen? Toimisko?

Uskallanko?