Vajaa viikko jäljellä.

About 9 viikkoa sitten iskin ton vaihtolaskurin tohon. En uskonu sitten millään, että tää vaihto on ikinä ohi. Otti päähän, ahdisti, ketuutti, surutti ja ikävöitti. Opiskelijavaihto on niitä juttuja, joissa jälkiviisaus on ainoa viisaus, jossa jälkiviisastelu voi olla ainoa millä ne hyvät jutut huomaa - uskokaa pois, on aivan sama kuinka kesken pahimman masisaallon ruvetaan kertomaan, että pian se on ohi ja sitte olit tyytyväinen että lähit. JÄLKIviisautta. Asioita huomaa vasta jälkikäteen, ne on helppo huomata, kun tilanteesta on päässy pois. On turvassa. Tietää, ettei enää toista samanlaista reissua tarvi tehdä. Jos tarvii, niin toivottavasti eka reissu oli hyvä muutenkin kun jälkeenpäin kotisohvalla sitä miettiessä.

Pashinta tässä on, että joutuu moikkaamaan kavereita viimesen kerran. Heinäkuun alussa häippäsi japanilaistyttö kotiaan. Viime viikolla lähti unkarilaistyttö muutaman tunnin päähän kotiaan miehensä ja koiransa luo. Tänään lähti amerikkalaistyttö muutaman tunnin päähän miehensä kotikotia. Yksi suuresti tärkeä ihminen asuu onneksi täällä tyypinkenissä. Siinä mielessä onneksi, että jos jonkun haluaisin lentokentälle saattamaan, niin ei olis vaikea valita eikä vaikea pyytää. Töittesä takia varmaan ei kerkeä ja ehkä hyvä niin. Siitä tulis pelkkää vetistelyä kummiskin, nämä muut on jotenkin selvinny - halin jälkeen saman tien ympäri ja suunta kohti omaa linkkupysäkkiä. Lentokenttä on pysähtyvä paikka ja vetkutella voi, kun ite on lähössä. Luultavasti menen yksin.

Mä en arvannu, että ystävyyssuhteet voi syventyä about maapallon keskipisteeseen näin lyhyessä ajassa. Mä olen tosi tosi varovainen ja hidas kaverisuhteissani, mulla on hälytyskellot ja kun ne kilahtaa niin pistän homman poikki - en jäihin. Millä ihmeen säkällä syksyn kuoroporukasta kuoriutu kermat päältä? Miten ihmeessä minä olin se, joka rupes jututtamaan, miten ihmeessä jututettavaks sattu oikea ihminen? Kun tiedän, jälkiviisaasti, että en ketä tahansa valinnu, jota ees vähän kiinnostas. Ystävyys ja kaveruus on siitä jännä juttu, että kun se toimii, niin se on tasapainossa. Sen mitä antaa, saa takas. Voima ja vastavoima. Sen takia toiset ystävyyssuhteet kuolee siihen samaan yhteydenpitoväliin, missä toiset ystävyyssuhteet pysyy muuttumattomana tai jopa vahvistuu. Ei sillä ole väliä, onko ihmiset erilaisia vaiko samanlaisia. Pitää vaan spontaanisti pystyä tasapainottamaan asioita olemalla oma ittensä, sitä ei voi tiedostaen tehdä, koska luultavasti menee mettään.

Mua itkettää tänään. Mä en jää täältä kaipaamaan mitään muuta kun kavereita enkä mä tiedä näänkö mä niitä enää koskaan. Ja vaikka yllättävän paljon selvis näitten kuukausien aikana, en silti tiedä, miten homma pysyy kasassa, kun välimatkaa riittää ja elämät eriytyy entisestään. Pelkään menettäväni tärkeitä ihmisiä siihen, että tilanteen muuttuessa tasapaino ei pelaakaan.. kuihtumista. Epävarmuus on nimittäin se, mikä homman syö, jos joku sen syö. Mun kaverisuhteeni toimii aivan joka ikinen tasan samalla tavalla kun semmonen pingismailassa narulla kiinni olevan pallon lyöminen - se pomppaa aina samalla voimalla takas. Narun takia. Jos ei ole narua, niin kaikki riippuu toisesta pelaajasta.

Sillon japanilaistytön läksiäisissä juttelin yhen kuorokaverin kanssa, joka kerto, että se ei ekan vaihtarilukukauden jälkeen enää ystävystyny eikä kaverustunu, tutustu vaan. Syynä juurikin se, että niille ihmisille joutuu sanomaan moikat, vaikka ei haluaisi, ihan liian pian. Ja yksin isossa maailmassa vähässäkin ajassa voi saada ihmissuhteissa aikaan suhteutettuna liikaa aikaan.

Synttäripäivä

Jee, ihkut syntzkät täällä. Onnitteluja sateli Suomesta, kiitos :) Täällä en juurikaan kelleen kertonu, että täytän vuosia, taisiko peräti neljä ihmistä tietää ja niistä kaks oli tänään kuorossa ja niistä yks oli sitten järkänny yllättäin kuoron laulaan synttärilaulun mulle :) Oooh. Olin aika liikuttunu kun fiilis oli enemmänkin yksinäinen ja jokseenkin surullinen ja sit jotain tommosta. En mä halunnu että synttärit osuu keskelle vaihtoa, mitä niitä yksikseen viettämään.

Mitäs muuta kerrottavaa? Vaihto vähenee minkä kerkee. Jäljellä on oikeestaan enää yks iso esitelmä ja miljoona tenttiä, sitte pitää kasata byrokratian vaatimat paperit ja pakata ja siivota ja.. hyvästellä kaverit ja jotenkin oudosti jättää ne tänne. Mitään muuta sinänsä en varmaan täältä kaipaakaan kun muutamaa ihmistä. Ihan kummallista. Haluan Suomeen tosi kovasti, mutta toisaalta ihan vaa ihanien ihmisten takia vois jäädä tänne. Ja miksei kuoronkin.. Mut joo. Suomi kutsuu kumminkin <3

Congrats! You are our 1000th visitor and just won a life. Check your wins today!

Juttelin alkuillasta tulevaisuudensuunnitelmistani. Kahdelle ja puolelle vieraammalle lukijalleni voin valottaa taustoja sen verran, että olen saanut omasta elämästäni itse päättää (vasta) viimeset kolme vuotta, ja mulla on vahvasti tapana tehdä suunnitelmia, asettaa tavotteita ja tietää mitä haluan ja ennemmin tai myöhemmin enemmällä tai vähemmällä saada se, mitä haluan ja mihin pyrin. Nooh. Omahan oli mokani kun suunnitelmistani puhuin, mutta olen vähän epävarma, että mitä syksy tuo kaikkea tullessaan, kun ennen vaihtoa olin suunnitellut elämäni tasan vaihtoon asti, ja sen jälkeen tulee Jotain isolla jiillä, tai pienellä, kun ei voi tietää. On vähän ehkä tyhjän päällä ainakin henkisesti. Ja kaverit on mulle tärkeitä ihmisinä ja ns. turvaverkkona..

Enhän mä edes kinua mitään hyvähyvähuutoja enkä cheerleadintyttöjä elämäni varrelle kannustamaan, mutta kyllä mä odotan ikäseltäni ihmiseltä pikkasen rakentavampaa kritiikkiä kun se, että saan kuulla olevani elämästä vieraantunu ja sinisilmänen. Mä vaan tässä mietin, että mitä mä nyt sitte oon oikein tehny nää viimeset melkein 22 vuotta? Näistä viimeset kolme vuotta olen pärjänny tasan omillani - tarkottaa, että pappa ej betalar ja olen ylpeä siitä - mutta sitä ei kuulemma lasketa miksikään, kun täälläkin elän opintotuella ja opintolainalla.. se laina kuulemma pitää maksaa takas. Aina oppii uutta... Mutta jäi todella ahdistava olo, kun täällä nyt muutenkin on ollu niin hirveän kivaa viime aikoina.

Ja olen muutenkin vähän ollu eritoten lähimmässä lähipiirissäni huomaavinani, että mua ei oteta vakavasti. Ohan se tietysti, että ei kukaan varmaan ees arvannu, että mulla on oma tahto, omat aivot tai ajattelukyky, kun se vasta viime vuosina on oikeasti tullu esiin. Sekin on menny tosi monilta ohi, että niillä on oma elämänsä, ja se, mitä mä elän ja mistä valitan, on mun elämääni. Minuna tekis moni ihminen toisin, vitsi vaan on se, että ei voi elää kun yhden ihmisen elämää kerrastaan, useimmille se on toivottavasti se ikioma. Ja itehän mokasin taas kun asioistani puhuin.

Aina joku tietää mun elämästä paremmin kun minä, mitkä päätökset on fiksuja ja mitkä ei. Mä vaan tykkään elää elämääni niin, että ite teen omasta tahdostani omin perustein omat päätökseni, jotka omaa elämääni koskee, koska sitten, kun osa niistä varmasti osottautuu jos ei vääriksi niin heikoiksi, niin ei ole ketään muuta syyllistä kun minä itte. Mä en suostu semmoseen, että annan toisten sanella tekemiseni ja sen seurauksena itken paskaa elämääni.

Mutta mikä siinä sitte mättää että mulla on elämä, josta olen tekemässä semmosta kun haluan sen olevan? Sekö, että lähin vaihtoon ja valitan siitä? Vaihtoonlähtö oli kuitenkin ihan ikioma päätökseni enkä sinänsä kadu, vaikka täällä ei kovin hauskaa aina ole ja koti-ikävää on vaikka muille jakaa. Kihloihinmeno? Kuitenkin valitsin itte mieheni ja olen vallan tyytyväinen siihen ollu. Se, että tiiän hääpäiväni? Joka taas liittyy siihen, että tiedän mitä haluan, joka taas liittyy mieheen, jonka haluan... (joka tietyn ajattelumallin mukaan johtaa siihen, että olen kahlitsija ja jopa henkisesti väkivaltanen) Se, että mulla on ollu jo pitkään tiedossa mikä musta tulee isona? Tiedän mitä haluan. Se, että mä haluan ite päättää omista asioistani? Tai sitte mä yksinkertasesti olen vaan niin pelottava, että mua täytyy vähätellä ja arvostella ikävään sävyyn, etten luule liikoja itestäni.. Kun nimimerkin itsetunto on muutenkin niin kohillaan.

Ja tällä menolla mulle vaan kasvaa naurettava näyttämisenhalu. (hitsi, että tajuan sen) Se johtaa taas tilanteeseen, jossa mulle tulee sisäinen pakko hillitä ko. tunnetta ja elää hiljokseen ja nätisti just niin kun haluan.. korkeintaan päässäni näytän pitkää nenää niille, joitten mielestä mun kaikki tekemiset menee päin mettiä. Onnekseni mulla on elämän suhteen "systeemi" jota hieman muokkaamalla ajan kuluessa taidan kuitenkin olla se, joka omassa elämässäni viimesenä nauran.

Kyllähän mä toisaalta tiedostan ittessäni myös tarpeen tulla hyväksytyks. Aina on mahdollisuus, että mun kaikki juttuni ei toisia miellytä, ja sillon tulee kritiikkiä, mutta kritiikin laatuakin voi kukin tykönään miettiä. Kyllä minäkin osaan päätäni aukoa, mutta ei paljon kiinnostais siihen ruveta. Yritän olla aikuinen ja valittaa blogissa :D Kun toisaaltahan ei mun elämäni, uskomiseni ja elämäntyylini ole ollenkaan semmonen asia, jota kenenkään tarvis hyväksyä tai olla hyväksymättä. En mä missään arvostelukehässä ole tuomareitten silmien alla.. tai sitten vaan en ite osaa olla semmonen tuomari, ehkä auttais jos todellakin heittelisin poikkeavia näkökantojani ainoina ehdottomina oikeina ja ahdistaisin toisinajattelijat nurkkaan. Osaisin asettua siihen ah niin tärkeään toisen ihmisen asemaan, näkisin asiat niin kuin se toinen ne näkee. (*vinkvink* mua kiinnostaa omassa elämässäni eniten oma näkökulmani) Mutta ei musta vaan ole siihen eikä mua ees semmonen kiinnosta. Ihan riittävästi on tekemistä omissa ongelmissani, ei riitä aika eikä jaksaminen ruveta toisten tekemisiä nokkimaan.

Siihen nähden, että mä en sais loukata ketään eikä mulla sais olla kielteisiä tunteita eikä sitä kuuluisaa omaa tahtoa, niin mä oon mielestäni pärjänny aika saakelin hyvin. Aamusin ei tee tuskaa kattoa peiliin eikä iltasinkaan, sieltähän tuijottaa takasin just se tyyppi joka mun elämääni eniten vaikuttaa ja joka mua eniten muokkaa (ja vessan ovessa on lukko, hoidan peiliinkattelut yksin). Kai se vaan on kiellettyä olla semmonen kun on ja haluaa olla? Tehdä sitä mitä haluaa tehdä? Akateemisen vapauden perusidea: niin kauan kun voi valita, on vapaus, kun valinnan on tehnyt, siitä tulee pakko.

Vaihtoonlähtöä voin suositella 1) itsetuntemuksen kehittymisen takia 2) 2000km välimatkan antaman erilaisen näkökulman takia 3) itsenäistymisen takia ja 4) siksi, että olisi muilla ihmisillä edes jotain tekemistä, kun voi vaihtarin elämää ruotia.

Täällä taas...

Onpa mukava palata Suomeen heinäkuun lopussa /elokuun alussa. Eilinen meni reissatessa, ku piti taas tulla Saksaan jatkamaan itsekidutusta valkoisessa huoneessa. Jäi hirvittävä ikävä Sutta ja se vaan on niin että koti on Suomessa ja Lahessa. Reissaamiseen meni oikeestaan koko päivä. Linkku lähti Lahesta yheltätoista, lento Tukholmaan kymmenen yli kaks ja Tukholmasta Stuttgartiin paikallista aikaa 20.50. Oottelin Arlandalla siis kuutisen tuntia.. Ja lähtöselvitykseenkin pääsin vasta seittemältä. Mulla ei ollu mitään tekemistä mukana, joten en sitten tehny mitään. Istuin ja tylsistyin ja itkin välillä.

Stuttgartin päästä viimenen linkku Tübingeniin meni tietysti tuntia ennen kun mä saavuin paikalle. Seikkailin sitten Rohrin ja Herrenbergin kautta junilla ja Tübingenin asemalta vielä yölinkulla kämpille. Koko päivän saldo siis linkku, lentokone, lentokone, metrojuna, metrojuna, juna, linkku.

Ja jotta kakku ei olis kaunis vaan päältä niin tokihan täällä sisällä oli bileet täydessä vauhdissa, kun tulin. En oiskaan halunnu kun nukkumaan vaan.. Herra KämppisJokaMuuttiPoisPerjantaina lähteekin vasta maanantaina (vihdoinkin!!!), ehkä tänne sitten laskeutuu rauha. Tänään en jaksanu sille mitään sössöttää että ei se mitään, vaan sanoin sille suoraan että oli aivan loistava keino suututtaa mut (Jeff Dunhamin nukke Walter käyttää ko. englanninkielistä ilmasua jossain niistä pätkistä Youtubessa). Onneksi se ei suostu puhumaan saksaa, kun mulla riittää kielteisiin mielenilmauksiin vaan englannin sanavarasto. Oisin voinu sille enemmänkin päätäni aukoa, mutta se ainakin esitti olevansa vähän häntä koipien välissä, eihän se oo tottunu siihen, että avaan suuni.

Aamulla ei kiinnostanu nousta sängystä ollenkaan, ja sain itteni liikkeellekin vasta siinä yhen maissa, ku lähin kauppaan. Ruuaksi tein pasta carbonaraa, joka ei sitten kuitenkaan maistunu. Oisin halunnu tomaattia tai kurkkua seuraksi mutta enpä jaksanu kaupan vihannesosastolla ajatella. Vielä kerkeis kauppaan mutten mee. Toivottavasti en taas rupea syömättömyyttä harrastaan kuten ennen joulua, huono alku tälle vikalle pätkälle ainakin.

Kai sitä kolme ja puoli kuukautta vaikka päällään seisoo, vai mitä.

Mii is bäk

Terveisiä talvisesta Suomesta. Lunta näky kunnolla noin päivää ennen kun mä lähin Saksaan. Lumeton joulu ja sumunen pimeä uusvuos, ei näkyny kaupungin ilotulitukset.

On mulla hyviäkin uutisia :) Oli vallan onnistuneet kolme viikkoa ja olisin mielelläni jääny kokonaan Suomeen. Mikäs siellä oli ollessa, kodikkaassa lämpösessä kämpässä oman rakkaan kainalossa. Onnellisuutta. Ja mentiin kihloihin jouluaattona *typerä onnellinen hymy* :) Tänään kerroin parille kaverille yliopistolla ja ne oli niin ilosia mun puolesta.

Ehkä mä selviän täällä, kun nyt en joudu olemaan samalla lailla yksin kun lokakuussa. Kova ikävä on Sutta, Suomea, suomea ja lunta. Tiistai-iltana tulin tänne, ja eilisen päivän lintsasin ihan hyvällä omallatunnolla jopa kuorosta, ja tänään kuulin, ettei sitä eilen ees ollu. Noh kuitenkin. Masensi ja ketutti enkä halunnu nähdä ihmisiä enkä mitään. Aamulla herätessä tuli itku kun tajusin, ettei ollukaan pahaa unta, että oon taas täällä. Nyt on jo vähän helpompaa, kai. Jollain tavalla. Luultavasti vaan hyvä päivä ennen kun taas iskee masistelu päälle.

Haluaisin kovasti lukea jotain, mutta en uskaltanu ostaa kirjakaupasta kirjaa enkä oikein innostunu kaupunginkirjastosta, se on kummallinen. Häiritsee, että kirjastokortti sinne maksaa. En tiedä, onko yliopiston kirjastossa tavallisia romskuja kuinka paljon tai ollenkaan, sieltä sais ilmaseks lainaan. Kai mä vaan etin netistä jotain luettavaa, novelleja vaikka tai jotain. Kuudennen Harry Potterin alotin maanantai-iltana ja sain tiistaina myöhään luettua loppuun, ja siitä jäi kirjatoukalle nälkä.

On ikävä vaikka hyvä päivä olikin. Ikävöidä voi vaikka kuinka kivaa ois.

Molen yksin ja onneton

15.10.

On kovasti yksinäinen olo ja vähän masentaa. Tänään hoidin paperisotaa. Ei oo yhtään liiottelua, kun kuulee juttuja saksalaisesta byrokratiasta.. ne rakastaa sitä. Täytä tämä paperi, mene tonne ja täytä toinen, hae kolmannesta paikasta lappu, jonka tarvit sitten ku viet tän neljännen paperin viidenteen paikkaan täytettynä, ja jos ei ole kuudennesta paikasta haettua todistusta, niin kolmannen paikan lappu on hyödytön. Jeeh! Tuli ainakin käveltyä läppärin kanssa jonkun verran. Lähin ennen yheksää liikkeelle ja kotiuduin vähän ennen neljää. Tosin välillä istuin nettikahvilassa puoltoista tuntia ja lopuksi ostin pikkusen koulutavaroita, kun en tuonu mitään mukanani Suomesta.

Kuitenkin olen nyt ilmottanu, että asun Tübingenissä, ja mulla on myös oleskelulupaa vastaava paperi. Lisäks olen palauttanu yliopistoon kirjottautumisessa vaadittavan paperinipun täytettynä ja passikuvalla varustettuna. Siinä nipussa on mm. Vapautus sairausvakuutusmaksusta, koska mulla on Suomessa voimassa oleva sairausvakuutus – eurooppalainen sairaanhoitokortti riitti pelkästään, vaikka se on suomenkielinen. Tätsykkä oli vissiin pari semmosta aiemminkin nähny. Kävin maksamassa ylioppilaskunnan jäsenmaksutyyppisen maksun (Semestergebühr vai mikä hän lie), se on 62e per lukukausi, ettei ole maailman halvin. Tavalliset saksalaiset joutuu maksamaan ton lisäks vielä 540e muita maksuja, joista mut on Erasmuksen kautta vapautettu. Onneksi. Sitten mulla on lukukauden voimassa oleva Semesterticket eli matkalippu, jolla saa matkustaa Tübingenissä ja lähialueilla seuraavien kuuden kuukauden ajan. Se makso 41,50e, eli on huomattavasti halvempi kun mitä Helsingissä oli (siellä maksoin Hki-Espoo-Vantaa-lipusta lähestulkoon ton saman hinnan kuussa). En vaan tiedä, miten toi on oikeesti voimassa, kun siinä lukee, että ilman opiskelijakorttia ei kelpaa. Sain sen kuitenkin ostettua Zulassungsbescheinigungia, Semestergebühr-kuittia ja 20 euron panttia vastaan, sen saan takas sitten ku meen näyttämään, että mulla on opiskelijakortti. Sen saamiseen menee pari viikkoa, eikä mulla ole ihan täysin varaa maksaa neljä euroa päivässä siitä, että pääsen sinne ja takaisin.

Kirjastokortin meinasin saada. Infopisteen tädiltä kysyin, että saanko, vaikkei ole opiskelijakorttia. Se sanoi, että kun tiedän matrikkelinumeroni ja mulla on henkilöllisyystodistus, niin ei pitäs olla ongelma. Siinä sitten jonotin nälkäsenä ikuisuuden ja se täti, joka kirjastokortteja värkkäili (se ees oo mikään kortti, vaan paperilappu, joka pistetään pieneen muovitaskuun), oli sitä mieltä, että kyllä mulla nyt pitäs olla ees joku todistus siitä, että olen kirjoilla yliopistossa. Onneks osaan saksaa niin vähän, etten viittiny ruveta tappelemaan. Oli nälkä ja ketutti, halusin syömään jotain jonnekin.

Täällä muuten pillimehut on joko parin desin pusseja, mitä oon Suomessakin joskus nähny, tai sitten puolen litran laatikoita. Ja jääteetä vetää kaikki ihan hulluna. On aika suosittu Erfrischungsgetrink eli virvotusjuoma, mitä ainakin kaupan hyllyillä olen kattellu, ja näkyy olevan aika edullistakin. Viidelläkymmenellä sentillä saa puolen litran pantittoman pullollisen. Mun Schweppes Bitter Lemonini maksaa täällä litran pullo vaan 1,35e :) en ole vielä raaskinu ostaa, vaikka Suomessa se maksaa kaks kertaa ton.

Yritin avata pankkitilin Volksbankiin. Ne sano, että kun olen täällä alle vuoden, ni ei onnistu. Menen huomenna kysymään Kreissparkassenista, sitten Deutsche Bankista, sitten Postbankista, sitten jostain, ihan mistä vaan, kuhan saan pankkitilin. Vuokranmaksuun kun tarvii semmosen.. Ja muutenkin rahaliikenteen hoitamiseen, kun Visa ei käy täällä vissiin missään, paitti automaatilla, ja rahan nostaminen maksaa muksasti.. Tosin vaikuttaa siltä, että joka ikinen pankki täällä päin velottaa kuukausimaksun palvelujensa käytöstä. En sitte tiiä, onko ne kuullukaan verkkopankista, tuskinpa. Tähän mennessä ainoo asia, missä olen huomannu jotain edistystä suomalaisiin nähden, on lippuautomaatit linkuissa. Siis siellä sisäpuolella, käy kolikot ja semmoinen naldo-maksukortti, joka vastannee helsinkiläisten matkakortilla ostettavaa arvolippua. Kuskia kiinnosta vähääkään onko lippu vai ei.

Molen yksin ja onneton.

Viime hetken tunnelmia

Kymmenen minuutin päästä lähdetään kävelemään juna-asemalle. Mulla on mahassa perhosia ja muita nilviäisiä, on vähän huono olo. Eilen illalla ehti jo pienoinen innostuksen poikanen tulla, ja tänä aamunakin oli vielä ihan hyvä fiiwis, mutta äkkiä se vaan vaihtu itkuksi taas. Olenkin sitten nyyhkiny pitkin päivää.
Pakkasinkin, jotain. 20kg on enemmän kun mitä mun isoon matkalaukkuun mahtuu, ja aivan viittä kiloa en jaksa pakata käsimatkatavaroihin. Kyllä noissakin on ihan riittävästi rahtaamista.
Luulen, että lähteminen olisi paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi lähteä yksin. Jos Susi lähtisi mukaan, menisi periaatteessa reissun idea, kielen oppiminen, mönkään. Iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiih... in a way I don't want to go.

Nyt on vaan pakko, katotaan koska seuraavan kerran pääsen netin kimppuun. 
--->

Päivä lähtöön.

Oon istunu tänään keskellä lattiaa ja lajitellu kuuluisia tärkeitä papereitani. Vaikka kuinka on tylsää paperijuttua, niin yleensäkin omien tavaroitten läpikäyminen ja mukaan otettavien seulominen vetää mielen haikeeks. En ole vielä ruvennu pakkaamaan enkä oikeastaan halua sitä vieläkään miettiä. Eilen ostin pienen käsitavaralaukun (toivottavasti se ei ole liian iso, että saan ottaa sen koneeseen) ja matkashampoon ja -hoitoaineen. Iso matkalaukku mulla on jo ennestään. 20kg saa pistää menemään ruumaan ja 5kg + läppärin saa ottaa matkustamoon. Ei tässä muuta, kun että jos pakkaan, mä lähen ihan oikeasti reissuun. Lähtemisestä tulee jo niin konkreettista, että meinaa mennä ilme surulliseks ja kyynelkanavat testiin. Yhtäkkiä onkin jo huominen ja ja ja... kaikki tuntuu olevan kesken enkä haluais tehdä mitään. Kirjotin osotteenmuutoskortit, vaikka tuntuu, että Saksan osotteen tilalle ois pitäny kirjottaa "sänky, peiton alla masistelemassa 11.10.2007 alkaen."

Millon innostus oikein iskee?