Terveisiä Suomesta

Läppärin kanssa ei olla edetty yhtään mihinkään. Sen verran, että sain myyjäosapuolelta osoitteen ja sopimusnumeron, että voin niitten laskuun lähettää koneen huoltoon katteltavaks ja ihmeteltäväks. Sehän tässä on, että ois mukava saada valokuvatukset pelastettua _ennen_ kun lähetän koneen määräämättömäks ajaks kauas pois. Vihaan hoitaa asioita puhelimessa ja ku mitään ei saa jos ei käyttäydy vihamielisesti jo alkuunsa, ennen kun toinen on ehtiny heitä sanoa. Argh. Mutta sen verran ketuuttaa toi vekottimen hajoaminen, että pakkoha se on saada korjattua.

Maanantaina menen hoitamaan vaihto-opiskelujen hyväkslukua. Saa nähdä, mimmonen tovi sielläkin vierähtää, kun kursseja taitaa olla 12 eikä niistä ehkä ykskään vastaa yksyhteen suomalaisia kursseja. Vaihtopalautteen täyttelin eilen yliopiston intranetissä, ja ilmottauduin kertoilemaan tarvittaessa uusille vaihtoonlähtijöille kauhukertomuksia infotilaisuuksissa. Tänään tipahti Kelalta lappunen, notta täytä tämä lomake jos olet Suomessa ja tämä toinen, jos olet ulkomailla. Kysynpähän vaan, miten ihmeessä mä oisin saanu sen ulkomailla-lappusen käsiini, jos olisin vielä Saksassa? :D Välillä suomalainenkin byrokratia ihastuttaa (useemmin vihastuttaa). Kotimaassa-lappusen lähetin saman tien takas, eipä siinä kysytty kun paluupäivää ja allekirjotusta, oli nimenselvennyskin valmiina.

Stressauttaa ihan pikkasen jotenkin. Ehkä helpottaa, kun saan paperihommat hanskattua.

Ei mulle oo toistaseks muuta kulttuurishokkia tullu kun ihmeellinen väsymys. En oo vielä sopeutunu siihen, että elän Suomen aikaa minäkin, sillä tavalla siis, että jos jotain sanotaan tai tiedetään tapahtuvan klo sejase, aattelen automaattisesti, että "oikeasti" se tapahtuu tuntia aiemmin. Numerollisesti siis. Se ei oo kuitenkaan mikään vakava ongelma. Toinen, suunnittelua ja henkistä tilaa haittaava juttu on se, että mä oon edelleen vakuuttunu, että kohta lähen jonnekin. Ei takas Saksaan, vaan semmonen olo vaan, että ei oo enää monta päivää jäljellä, sitte taas pitää mennä pois. Tiedän kyllä, että saan olla täällä eikä tarvi miettiä lähtemistä eikä pelätä eikä kammota sitä, mutta minkäs teet. Jouluna oli kivaa ja se loppu, kun piti lähteä takas Saksaan. Huhtikuussa oli kivaa ja se loppu, kun piti lähteä takas Saksaan. Nyt on kivaa enkä voi olla varma, että tää ei lopu.

Läppäri paskana.

Mun läppärini sano sopimuksen irti yön aikana. En tiedä, mikä on vikana tai mistä johtuu, kun eilen toimi ihan normisti ja sammukin normaalisti. Tänä aamuna ei lähteny päälle (ja kyllä, vaikka oon nainen ja vielä humanisti, niin se ei ihan oikeasti toimi, se on rikki) ja nyt ketuttaa. Ahdistaa ja masentaa jo valmiiksi, kun paperitöitten kanssa tulee kumminkin stressiä. Eilen piti hakea kaks viimestä todistusta, mutta eipä sitä toista ollukaan sitten yhtään missään, eikä kukaan tienny siitä mitään. On niin kiva, kun opettajan kanssa sovitaan ja sitte se ei vaivaudu tekemään omaa osuuttaan, vaikka tietää, että sen paperilappusen kanssa on kiire. Yliopistosysteemiä ei jää ikävä olleskaan. Suomessa ollaan tommosissa asioissa paljon tehokkaampia, selkeempiä ja keskitetympiä. Täällä juoksutetaan ihmisiä ihan vaan juoksuttamisen riemusta, eikä kukaan tiedä kun ehkä mahollisesti omat asiansa, jos niitäkään.
Läppärin takuu siis umpeutu kesäkuun alussa. Jihuu. Matkavakuutuskaan ei ole voimassa, mutta tuskinpa olis hirmusti auttanu sekään.. ARGH! Miksi just nyt? Ei ois monta päivää ollu ni oisin Suomessa ja ois mun vanha pöytäkoneeni varalla. Jos muuten vielä jotakuta ihmetyttää, että halusin mielummin pöytäkoneen kun läppärin ylppärilahjaks, niin tässä syy: pöytäkone on nyt kolme vuotta vanha ja pelittää edelleen. Läppärinpaska on reilun vuoden vanha ja nyt jo rikki. Pöytäkone on ergonomisempi, sitä ei tuu mieleenkään raahata huvikseen mukaan paikkaan jossa sitä ei tarvi, se on luotettavampi, ja jos joku osa menee rikki, sen pystyy vaihtamaan uuteen maksamatta koko omaisuuttaan siitä riemusta. Ja lisäksi pöytäkonetta voi päivittää rautapuolelta ihan niin kun tykkää. Läppärin kanssa on sidottu siihen pakettiin, mikä sen mukana tulee, ja yleisesti ottaen ohan läppäri aivan liian kallis laatuunsa nähden. Mun romuni ainakin. Ei ärsytä! Mä haluan pois täältä!

Loppu lähenee

Ens viikolla on neljä tenttiä ja sitä seuraavalla viikolla yksi, ja sitten sitä seuraavalla viikolla lennän Suomeen. Jiihuu. Ei muuta ongelmaa kun kurssitodistukset.

Tänään tuli vaihtareitten "yhteyshenkilöltä" yliopistolta maili (siis Saksassa meistä huolehditaan, Suomessa kaikki on lomalla eikä ketään kiinnosta), jonka liitteenä oli yhteensä viis eri kaavaketta, mitkä pitää saada täytettyä ja leimattua ja allekirjotettua about kymmenessä eri paikassa (noin). Aaaaaaaaaaah. Ja noita papereita varten tarvii olla kourassa kaikista kursseista todistukset, mitä olen täällä käyny, ja ne todistukset on ikävästi kiven alla. Tältä lukukaudelta on tasan kaks todistusta nyt kourassa, ja kolmas on kovasti työn alla, näistä en joudu tekeen tenttiä kun oon Erasmus :D Noista tentillisistä kursseista ongelmallisen tekee se, että ne maikat ei oikein ole innostuneita korjaamaan kokeita välittömästi :( Ymmärtäähän sen toisaalta, mutta oikeastikin tänään sano yks maikka että hän yrittää saada todistuksen aikonaan valmiiks mutta ei voi luvata mitään o.O Ja jos muutki on samaa mieltä, niin ei mun auta muu kun pyytää niiltä tavallinen läsnäolotodistus, jonka kanssa pääsee sit arvuuttelemaan, että montakohan pistettä kurssista oikein vois hyväkslukea.

Miks kaikki on niin hankalaa? Ja miks kaikki pitää tehdä vikalla viikolla? Miks pitää henkkoht juosta siellä sun täällä ihmettelemässä, että onko sejase henkilö paikalla vai tauolla ja tuleeko se tänään enää. Stressaa :( En muutenkaan fanita byrokratiaa niin tämmöstä sitte vielä.

Kaiken huipuksi täällä on kasa vaihtareita, noin 250, jotka on nyt lähdössä samaan aikaan pois, ja kaikki tarvii ne samat viis lomaketta täytettynä. Ei vissiin tarvi missään jonottaa.

Learning Agreement on semmoin paperi, jonka ilmeisesti EU vaatii täytettäväks Erasmus-vaihdosta. Keväällä kysyin meiän laitokselta, että mites sen kanssa on, kun en saanu sitä vaihtoyliopistosta eikä sitä tyrkytetty omastakaan. Ei kuulemma sitte vissiin tarvita. Nooooooooh. Täällä kaikki Erasmukset, keitten kanssa oon jutellu, on sen paperin saanu kotiyliopistostaan esitäytettynä, ja kaikki sen ilmeisesti tarvii - myös minä. Mä en voi ymmärtää, miten Suomessa ei ole minkäänlaista käsitystä tarvittavista papereista, vaikka kaikenmaailman infotilaisuuksia ja vaihtoonlähtökirjeitä kyllä järjestetään.. Onneks mulla kaikki muut lomakkeet onkin, mutta tuo LA pitää jostain kaivaa. Eip muuten, mutta kun se ois vissiinnä pitäny hyväksyttää kotilaitoksella jo ennen vaihtoa.

Mulla hajoo pää, torstaina on sosiolingvistiikan ryhmäesitelmä, ja mun osuus on pidempi kun mikään esitelmä ikinä, mitä oon pitäny. Jänskättää ja inhottaa ja ärsyttää, en tykkää. Sit vielä tämmönen paperisotapaine päälle ni avot.

Mesimarja

Kuukausi vaihtoa jäljellä ihan tasan. Lauantai-iltana oli yhen hyvän kaverin läksiäiset, neiti häippäs Japaniin :( Hassua, että pitäs ilosesti juhlia sitä, että näkee ehkä viimestä kertaa ikinä. Japani on kummiskin niin kaukana.. toivottavasti tässä kummiskin yhteyttä pidetään.

Tänään tipahti kolme tenttiä ohjelmistosta pois. Vaihtariudesta on aina välillä hyötyä :) Tuntuu, että eipä nuo tentit oo täällä kun muodollisuuksia vaan uudessa tutkintojärjestelmässä oleville, eikä koske mua, kun ei ole ihan sama järjestelmä. Pitäs tietty olla, mutta ei mua haittaa ettei mua lasketa mukaan :D Heinäkuun 15. päivästä eteenpäin onkin siten enää viis tenttiä about viikon sisään. Kolme luentotenttiä, joista yks suullinen, ja kaks seminaaritenttiä, täyttä tappoa kumpikin. Saap nähdä jos vaikka säälistä pääsisin läpi. Pikkasen kuitenkin stressausta helpotti.

Heprean kielessä ei ole ollenkaan olemassa sanaa, joka tarkottas vadelmaa. Vadelmia ei siellä päin kasva kuulemma, niin ei sillä sanalla tekis mitään. Ihan huippua, pieni sisäinen kielitieteilijäni pohtii ajatusta ihan innoissaan.

Pragmatiikan maikka suvaitsi esitellä viime tiistaina yhden suomalaistutkijan ajatuksia. Herran/rouvan nimi kirjotetaan Karttunen, ja ko. professori lausui useampaan kertaan 'khartuun' vrt. englannin cartoon.. En kehannu sanoa mitään mutta hihittelin kyllä. Oli hauska tunti :)

Congrats! You are our 1000th visitor and just won a life. Check your wins today!

Juttelin alkuillasta tulevaisuudensuunnitelmistani. Kahdelle ja puolelle vieraammalle lukijalleni voin valottaa taustoja sen verran, että olen saanut omasta elämästäni itse päättää (vasta) viimeset kolme vuotta, ja mulla on vahvasti tapana tehdä suunnitelmia, asettaa tavotteita ja tietää mitä haluan ja ennemmin tai myöhemmin enemmällä tai vähemmällä saada se, mitä haluan ja mihin pyrin. Nooh. Omahan oli mokani kun suunnitelmistani puhuin, mutta olen vähän epävarma, että mitä syksy tuo kaikkea tullessaan, kun ennen vaihtoa olin suunnitellut elämäni tasan vaihtoon asti, ja sen jälkeen tulee Jotain isolla jiillä, tai pienellä, kun ei voi tietää. On vähän ehkä tyhjän päällä ainakin henkisesti. Ja kaverit on mulle tärkeitä ihmisinä ja ns. turvaverkkona..

Enhän mä edes kinua mitään hyvähyvähuutoja enkä cheerleadintyttöjä elämäni varrelle kannustamaan, mutta kyllä mä odotan ikäseltäni ihmiseltä pikkasen rakentavampaa kritiikkiä kun se, että saan kuulla olevani elämästä vieraantunu ja sinisilmänen. Mä vaan tässä mietin, että mitä mä nyt sitte oon oikein tehny nää viimeset melkein 22 vuotta? Näistä viimeset kolme vuotta olen pärjänny tasan omillani - tarkottaa, että pappa ej betalar ja olen ylpeä siitä - mutta sitä ei kuulemma lasketa miksikään, kun täälläkin elän opintotuella ja opintolainalla.. se laina kuulemma pitää maksaa takas. Aina oppii uutta... Mutta jäi todella ahdistava olo, kun täällä nyt muutenkin on ollu niin hirveän kivaa viime aikoina.

Ja olen muutenkin vähän ollu eritoten lähimmässä lähipiirissäni huomaavinani, että mua ei oteta vakavasti. Ohan se tietysti, että ei kukaan varmaan ees arvannu, että mulla on oma tahto, omat aivot tai ajattelukyky, kun se vasta viime vuosina on oikeasti tullu esiin. Sekin on menny tosi monilta ohi, että niillä on oma elämänsä, ja se, mitä mä elän ja mistä valitan, on mun elämääni. Minuna tekis moni ihminen toisin, vitsi vaan on se, että ei voi elää kun yhden ihmisen elämää kerrastaan, useimmille se on toivottavasti se ikioma. Ja itehän mokasin taas kun asioistani puhuin.

Aina joku tietää mun elämästä paremmin kun minä, mitkä päätökset on fiksuja ja mitkä ei. Mä vaan tykkään elää elämääni niin, että ite teen omasta tahdostani omin perustein omat päätökseni, jotka omaa elämääni koskee, koska sitten, kun osa niistä varmasti osottautuu jos ei vääriksi niin heikoiksi, niin ei ole ketään muuta syyllistä kun minä itte. Mä en suostu semmoseen, että annan toisten sanella tekemiseni ja sen seurauksena itken paskaa elämääni.

Mutta mikä siinä sitte mättää että mulla on elämä, josta olen tekemässä semmosta kun haluan sen olevan? Sekö, että lähin vaihtoon ja valitan siitä? Vaihtoonlähtö oli kuitenkin ihan ikioma päätökseni enkä sinänsä kadu, vaikka täällä ei kovin hauskaa aina ole ja koti-ikävää on vaikka muille jakaa. Kihloihinmeno? Kuitenkin valitsin itte mieheni ja olen vallan tyytyväinen siihen ollu. Se, että tiiän hääpäiväni? Joka taas liittyy siihen, että tiedän mitä haluan, joka taas liittyy mieheen, jonka haluan... (joka tietyn ajattelumallin mukaan johtaa siihen, että olen kahlitsija ja jopa henkisesti väkivaltanen) Se, että mulla on ollu jo pitkään tiedossa mikä musta tulee isona? Tiedän mitä haluan. Se, että mä haluan ite päättää omista asioistani? Tai sitte mä yksinkertasesti olen vaan niin pelottava, että mua täytyy vähätellä ja arvostella ikävään sävyyn, etten luule liikoja itestäni.. Kun nimimerkin itsetunto on muutenkin niin kohillaan.

Ja tällä menolla mulle vaan kasvaa naurettava näyttämisenhalu. (hitsi, että tajuan sen) Se johtaa taas tilanteeseen, jossa mulle tulee sisäinen pakko hillitä ko. tunnetta ja elää hiljokseen ja nätisti just niin kun haluan.. korkeintaan päässäni näytän pitkää nenää niille, joitten mielestä mun kaikki tekemiset menee päin mettiä. Onnekseni mulla on elämän suhteen "systeemi" jota hieman muokkaamalla ajan kuluessa taidan kuitenkin olla se, joka omassa elämässäni viimesenä nauran.

Kyllähän mä toisaalta tiedostan ittessäni myös tarpeen tulla hyväksytyks. Aina on mahdollisuus, että mun kaikki juttuni ei toisia miellytä, ja sillon tulee kritiikkiä, mutta kritiikin laatuakin voi kukin tykönään miettiä. Kyllä minäkin osaan päätäni aukoa, mutta ei paljon kiinnostais siihen ruveta. Yritän olla aikuinen ja valittaa blogissa :D Kun toisaaltahan ei mun elämäni, uskomiseni ja elämäntyylini ole ollenkaan semmonen asia, jota kenenkään tarvis hyväksyä tai olla hyväksymättä. En mä missään arvostelukehässä ole tuomareitten silmien alla.. tai sitten vaan en ite osaa olla semmonen tuomari, ehkä auttais jos todellakin heittelisin poikkeavia näkökantojani ainoina ehdottomina oikeina ja ahdistaisin toisinajattelijat nurkkaan. Osaisin asettua siihen ah niin tärkeään toisen ihmisen asemaan, näkisin asiat niin kuin se toinen ne näkee. (*vinkvink* mua kiinnostaa omassa elämässäni eniten oma näkökulmani) Mutta ei musta vaan ole siihen eikä mua ees semmonen kiinnosta. Ihan riittävästi on tekemistä omissa ongelmissani, ei riitä aika eikä jaksaminen ruveta toisten tekemisiä nokkimaan.

Siihen nähden, että mä en sais loukata ketään eikä mulla sais olla kielteisiä tunteita eikä sitä kuuluisaa omaa tahtoa, niin mä oon mielestäni pärjänny aika saakelin hyvin. Aamusin ei tee tuskaa kattoa peiliin eikä iltasinkaan, sieltähän tuijottaa takasin just se tyyppi joka mun elämääni eniten vaikuttaa ja joka mua eniten muokkaa (ja vessan ovessa on lukko, hoidan peiliinkattelut yksin). Kai se vaan on kiellettyä olla semmonen kun on ja haluaa olla? Tehdä sitä mitä haluaa tehdä? Akateemisen vapauden perusidea: niin kauan kun voi valita, on vapaus, kun valinnan on tehnyt, siitä tulee pakko.

Vaihtoonlähtöä voin suositella 1) itsetuntemuksen kehittymisen takia 2) 2000km välimatkan antaman erilaisen näkökulman takia 3) itsenäistymisen takia ja 4) siksi, että olisi muilla ihmisillä edes jotain tekemistä, kun voi vaihtarin elämää ruotia.

Eshsehsehshsehee

Kirjottelen ensimmäistä saksankielistä esseetäni eli Hausarbeitia, ja siksi olette jäänynnä hiukka vähemmälle huomiolle. Civilizationin pelaamista ei mainita tässä, se ei ole vaikuttanu mitenkään.. 5-6 sivua määrättiin vääntämään, tehtävänantona 1) analysoida Thomas Mannin novelli Gladius Dei kertojan äänen ja moduksen osalta (tie yhtään näistä käsitteistä suomeks) ja 2) pohtimaan kertojahahmon suhdetta Müncheniin, joka on novellin tapahtumapaikka, ja päähenkilöön, ja näistä pitäs sitten kehittää hieno kuva/käsitys taiteesta. Joo että.

Onneksi täällä on nyt Pfingstwoche, koko viikko oli vapaata koulusta, kun katoliset juhlisti vissiin helluntaita. Opettaja sitte päätteli, että alottelevilla kirjallisuustieteilijöillä on aikaa kirjottaa esseetä. Ihan hyvä sinänsä, koska mun edistymiseni on takunnu minkä on voinu, on turhauttanu ja on ketuttanu ja on ottanu päähän. Ekakski mä en ole koskaan ennen joutunu mitään järjellistä omaa tuotosta kirjottaan saksaksi. Toisekseen mä en ole kirjallisuustieteilijä eikä kiinnosta, mutta ku täältä(kään) ei niitä opintopisteitä saa semmosesta mitä ei opeteta, ni on käytävä niitä kursseja mitä järjestetään. Kolmanneks mä en oo suomekskaan kirjottanu juuri mitään tieteellistä enkä varsinkaan mitään, mikä edellyttäis oikeeta syvällistä pohdintaa. Neljänneks mä en tajua mitään taiteesta. Viidenneks täkäläisissä yliopistossa tieteellisen kirjottamisen periaatteet on hiukka eri kun Suomessa, tässä tosin helpottaa ees pikkiriikkisen talvella käymäni kurssi. Kuudenneks mun aivot on tykänny mennä lukkoon pelkästä pohtimisen ajattelusta.. oisko pitäny lomalla tehä jotain koulujuttuja vai?

Tämmösen väliraportin kirjotan nyt, ku puoli sivua ja alaviitteet puuttuu. Teille ihan pakko kertoa, että kirjotin äsken yhteen lauseeseen "vaihtoehtoinen mahdollisuus" ja jos ette huomaa vitsiä niin oma moka. Mutta onneksi tajusin ja korjasin saman tien. Oon ihan tyytyväinen ku saan tän aineen pois käsistäni.. Kaverini lupasi ystävällisesti oikolukea ja muotoseikkoihin puuttua jos tarvetta on, mistä oon tosi kiitollinen kyllä. Muuten en varmaa ees kehtais palauttaa tota. Ja tokihan mun tekemät virheet varmasti piristää sen päivää :D

Sit mulla on viime päivät ollu taas paha olla täällä. Sitä ei saa kellekään sanoa ääneen eikä saa valittaa, koska vaihdossa kuuluu olla kivaa, vaihdosta on hyötyä, on hieno kokemus, jälkeenpäin ei sitte kaduta ku ei tullu lähdettyä ja on lisäks jotain mitä kertoa lapsenlapsille. Kelleen tullu mieleen että vaihdosta on hyötyä ja se on hyvä asia itse vaihdon päättymisen jälkeen? Ei ketään kiinnosta kuinka pahalta täällä tuntuu, kuinka yksinäistä usein on, kuinka itkee jo siksi, että saksalainen telkkarikanava ei näytä Suomi-Venäjä-lätkämatsia, koska joku saksalainen pelaa tennistä jonkun mitättömän turnauksen välierässä. Koska täällä kuuluu olla kivaa! Täällä ollaan siksi, että päästään joskus takas Suomeen ja osataan arvostaa niitä kaikkia asioita, joita ilman täällä joutu elämään. Ykkösenä sulhanen, tokana tärkeet ja kolmantena salmiakki.

Varasin eilen lennot kotiin. Vaihdollinen lento yhteen suuntaan 150e.. mutta pääasia on, että pääsen täältä pois ja oikee elämä alkaa ja pääsen ite päättämään elämästäni ehkä enemmän ku millonkaan aiemmin. 30.7. klo 20.15 mun pitäs olla Helsinki-Vantaalla, ja siihen saattaaki mennä aikaa ennen ku suunta on taas takas tänne..

Täysin aiheeton kirjoitus

Korostan heti alkuun, että en hyökkää opiskelijoita enkä heitin lapsiaan vastaan missään tapauksessa. Rouva ministerin kanssa vaan olen eri mieltä..

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200805097629752_uu.shtml

Kaveri heitti tuommoisen linkin. Olen vähän, tai no, vähän enemmän järkyttyny. Sosiaali- ja terveysministeri Hyssälä on saanu oikein loistoidean: tehkääs nuoret lapset jo opiskeluaikana niin valmistutte nopeammin!

Alkuun on sanottava, että toki on niitä superäitejä, jotka hoitaa vuoden vanhaa samalla kun kirjottavat graduaan. Kunnioitus ja arvonanto heille ja muillekin opiskelijaäideille.

Mitä minä aiheesta tiedän:

• vuonna 2005 Suomessa siirryttiin yliopistoissa kaksportaiseen tutkintojärjestelmään, joka tarkottaa, että opiskellaan ensin kandi kolmessa vuodessa ja päälle maisteri kahdessa vuodessa. Kaksi vuotta annetaan lisäaikaa jostain tosi hyvästä syystä, äitiys taitaa olla yksi niistä. Opintotukea saa yliopisto-opintoihin 55 kuukauden ajan.
• Opintotuki ei ole suuren suuri, äitiyslomalainen ei saa opintotukea. Äitiyspäivärahan perusteena käytetään opiskelijan tuloja, joka tarkottaa reilut 250e/kk jos ei ole käynyt töissä opiskelujen ohella (mikä lienee jo itsestäänselvyys, että työpaikka on ollut jonkinlainen). Jos opiskelijaäidin puoliso ei ole hyvinpalkatussa kokopäivätyössä, niin millä perheen on tarkoitus elää? (Minä en tiedä todellisuudesta vielä mitään, mielellään saa korjata ja kertoa omia mielipiteitään.) Pahimmassa tapauksessa opiskelijaäidillä on opiskelijamies.
• Missä vaiheessa opiskelijan pitää saada lapsi, jotta lapsen saanti ja perheen kasvaminen nopeuttaa opiskeluja, nostaa opiskelumotivaatiota ja oikeuttaa maisterintutkintoon?
• (Todellisuudesta en tiedä tässäkään mitään, mutta humanistiopiskelijattarena käsitykseni työmarkkinoista ei ole kovin ruusuinen.) Nuorille naisille yleensäkin tarjotaan mieluiten pätkätöitä, ei hyvä. Nuorille naisille, joilla on pieniä lapsia, tarjottaneen pätkätöitäkin kovin pitkin hampain. Nuoret naiset, joilla on pieniä lapsia mutta ei tutkintoa, tekevät pitkin hampain niitä pätkätöitä, joita saavat. Ei hyvä. (Toivon, että käsitykseni todellisuudesta on erittäin väärä, ja taas saa korjata mielellään.)
• Opiskelijoitten lisääntyminen on naisten ongelma. Miesten opiskelutahtiin ei vaikuttane juurikaan...

Tämän kirjoitan ihan siksi, että olen huolissani omasta työllistymisestä sitten valmistumisen jälkeen. Haluaisin lapset nuorena, mutta mistä sitten saan töitä jne jne jne. Tehdään kaikista lähihoitajia ja siivoojia (joita tarvitaan ja joitten työtä arvostan ja joille ennen kaikkea riittää töitä!) niin ongelma poistunee, porukka valmistuu parahiksi kun täyttää 21 ja voi saman tien ruveta värkkäämään jälkeläisiä.

Ärsyttää vaan tuommoinen.. Näen kolme epäkohtaa/ongelmaa, ja ne ovat a) aika, b) raha, c) jaksaminen sekä d) hyssälän ideaalimaailma ei vastaa omaa käsitystäni opiskelijaelämästä. Mutta mulla ei olekaan vielä vakituista naurettavan hyväpalkkasta työpaikkaa, en ole julkkis enkä 30 vuotta itseäni vanhempi, niin en tiedä asioista vielä mitään. Kun ei sitä perhettäkään ole.

Hyvä puoli on toki se, että niitä superihmisiä on, jotka onnistuvat ja haluavat yhdistää perheen ja opiskelun+työssäkäynnin. Äitienpäivän kunniaksi voisi heitä onnitella, minusta ovat superihmisiä. Itsellekin muksu toki kelpaisi, paikoilleen asettautuminen ja perheen perustaminen, mutta ei musta taida siihen vielä olla.. Enkä halua, että kukaan rupeaa siihen painostamaan jostain ylhäältä päin.

Viimenen editti, lupaan :D

Tommosen lausunnon takia harkitsisin kyllä vakavasti, mitä puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestän. Onnekseni rouva ministeri sattuu olemaan keskustalainen, niin ei tarvitse. Tämmöiset tavalliset tallaajat kun tekee päätöksiä pitkälti sen perusteella, mitä julkisuudessa näkyy, kun ei politiikka ihmeemmin sinänsä kiinnosta. Ei niin paljon, että jaksaisin pintaa syvemmältä kaivaa.

Lentokentältä terveisiä

Kirjottelen tätä lentokentältä, odotan lentokonetta. Lähtö piti olla 13.25, mutta jostain syystä myöhästyy siitä ja onkin vasta 14.10. En kyllä ole puoleen tuntiin tarkistanu, että onko tohon tullu muutosta.

Selvisin oikein hyvin Tukholman satamasta Arlandan lentokentälle. Ihan laivaterminaalin edestä lähti semmonen flygbuss, joka makso 3,50e. Sillä pääsi Cityterminaleniin, joka on semmoin suomalaisia matkakeskuksia vastaava paikka, elikäs junia ja linkkuja menee sieltä suuntaan jos toiseenkin. Tohon flygbussiin pysty ostaan lipun jo laivan infosta, mikä oli huomattavan kätevä ratkasu. Monet oli ihan hukassa kruunujensa kanssa, kun euroilla ei voinu enää linkussa maksaa. Cityterminalenista otin seuraavan linkun Arlandan lentokentälle, se oli niitä samoja flygbusseja. Ilmeisesti Ruotsissa harvemmin tykätään ostaa kuskilta lippua, nimittäin siellä Cityterminalenissa oli joka firman oma kioski, josta piletti ostettiin etukäteen. Arlandan kentälle makso 95 kruunua, mitä sitten lie euroissa, jotain kolmasosa siitä kai. Ei siis mitenkään halpaa lystiä, mutta pääsin ihan oikean terminaalin oven eteen, eikä tarvinu harhailla ollenkaan.

Laivassa mun hyttipaikkani oli kakkoskannella ihan laivan etupäässä. C-luokan hytti ja sen huomas lähinnä vessan koosta ja sänkyjen kovuudesta. Tyynykin oli ihme perunasäkki. Menin nukkumaan joskus kymmenen aikoihin (Suomen aikaa) ja heräilin parin kolmen tunnin välein. Päätä särki aamulla. En voinu nukkua mahallani, kun laiva keinu jonkun verran, ei ees paljon, ja mulle rupes tulemaan paha olo. Selällään nukkuessa taas sitten päähän sattu enemmän kun muissa asennoissa. En vaan tykkää laivoista just siksi, että mulle tulee niin helposti huono olo. Ei tarvi olla myrskyä eikä mitään muutakaan. Ja kaiken lisäks kuulu välillä ihme kolahduksia, ja kaikki toi yhdessä vähän ahdisti, kun vielä tiesin olevani veden alla. Ikkunan kohdalla oli pelkät verhot ja niitten takana seinä.

Susi oli satamassa saattamassa mut laivaan Suomessa. Itkin paljon, mutta onnistuin käsittääkseni vähän rauhottumaankin ennen kun menin lipuntarkastuksesta läpi ja Susi lähti kävelemään takas rautatieasemalle. En oikein vieläkään käsitä, että halaan sitä seuraavan kerran vasta jouluna. Kamala ikävä on ja kännykän käyttökin on kallista, enkä pääse nettiin varmaan ennen kun pääsen huoneeseeni Saksassa. Pikkuserkkuni on sanonu, että ikävää helpottaa, kun rakas ei kuulu siihen ympäristöön missä ite on, eli ei ole yhteisiä muistoja. Ja kyllä se vaikuttaa olevan vähän totta. On siis ikävä, mutta en vetistele koko ajan. Tänä aamuna ja eilen illalla ennen nukkumaanmenoa tuntu, että olen yksinäisempi kun ikinä ennen.
Tällä hetkellä otan vaan päivän kerrallaan. En osaa oikeestaan ajatella ehkä puolta tuntia pitemmälle. En minä tiedä mitä tuleman pitää. Ei mua odota kukaan Saksassa, mulla ei ole siellä yhtään mitään, en mä edes tiedä, mihin olen menossa. Sepä kai onkin pahinta. Kun en tosiaan tiedä. Onkohan tammikuussa helpompi palata Saksaan, kun tiedän, mitä siellä on? Ja sillon muuten täytyy ilman muuta kaivaa suora lento Helsingistä Stuttgartiin vaikka kiven alta. Onneks oli näppärä ja nopea reitti satamasta lentokentälle (mulla meni vähän reilu tunti, ei ollu eikä tullu kiire).

Turvatarkastuksessa jäin vyöstäni kiinni :D jouduin ottamaan sen pois, mutta onneks ei housut pudonnu silti. Mulla on kivasti kantamuksia, kun matkustamoon on käsimatkalaukku, käsilaukku ja läppäri. Painaa ihan hulluna kaikki. Etukäteen aattelin, että pistän kaikki nesteet menemään ruumaan (kuuluisat EU-säädökset), mutta sitten ennen turvatarkastusta olikin laatikko, mistä sai ottaa sen litran pussin, johka sitten ängin tärkeimmät – eli mitä on hyvä olla mukana, jos ruumaan menny matkalaukku jostain syystä ei pääsekään mun kanssa yhtaikaa perille.

Seuraava tilannetiedotus taitaa olla sitten, kun pääsen Saksaan ja saan jostain netin, tai on rauhallista aikaa olla koneella muuten. Harmi vaan, ettette saa reaaliaikasta tietoa mun reissultani. Koittakaa silti pärjätä, ehkä minäkin täällä.. Valokuvia tulee sitten, kun mulla on varaa ostaa kamera :)

Viime hetken tunnelmia

Kymmenen minuutin päästä lähdetään kävelemään juna-asemalle. Mulla on mahassa perhosia ja muita nilviäisiä, on vähän huono olo. Eilen illalla ehti jo pienoinen innostuksen poikanen tulla, ja tänä aamunakin oli vielä ihan hyvä fiiwis, mutta äkkiä se vaan vaihtu itkuksi taas. Olenkin sitten nyyhkiny pitkin päivää.
Pakkasinkin, jotain. 20kg on enemmän kun mitä mun isoon matkalaukkuun mahtuu, ja aivan viittä kiloa en jaksa pakata käsimatkatavaroihin. Kyllä noissakin on ihan riittävästi rahtaamista.
Luulen, että lähteminen olisi paljon helpompaa, jos ei tarvitsisi lähteä yksin. Jos Susi lähtisi mukaan, menisi periaatteessa reissun idea, kielen oppiminen, mönkään. Iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiih... in a way I don't want to go.

Nyt on vaan pakko, katotaan koska seuraavan kerran pääsen netin kimppuun. 
--->

Henkistä väsymystä kai

Tässä on nyt ajeltu vuokrabiilillä ympäriinsä (täytyy käyttää rahaa kun sitä vielä on *kröhm* jne) ja tonni on tullu nyt reilussa parissa päivässä lisää matkamittariin. Kyllä se oma auto vaan on niiiiiiiiiiiin kun saa omaan tahtiin mennä ja suunnitella reitin itte. Ja kaikki julkisten kulkuneuvojen kannattajat saa olla mitä mieltä tykkää, mutta minä ainakin aion hankkia oman auton heti kun varallisuus antaa myöten. Eri asia on sitten, kuinka paljon ajan sillä, varsinkin, jos satun asumaan järkevän kävelymatkan päässä palveluista = kilometrin säteellä keskustasta. No joo.

Vuokrasin auton siksi, että pääsen käymään mahdollisimman monessa paikassa, jonne on kutsuttu kylään. Ensi keskiviikkona on jo lähtö, ja nyt oli viimeinen tilaisuus käydä, kun en alkuviikosta enää tahdo niin kovasti juoksennella ympäriinsä, vaan rauhoittua ikävöimään ja keskittyä lähtöön. Peruskysymys joka paikassa yhtä lukuunottamatta on ollut, että oonko jo miettiny, mitä pakkaan, ja jännittääkö, ja koskas sä oikein lähdet. Kivahan se on, että ihmisiä kiinnostaa, ja tietenkin se osottaa välittämistä, mutta ois miljoona kertaa helpompaa jos ei tarvis kolmea kertaa päivässä selittää samoja juttuja :D Siis silleen periaatteessa ei kyllästytä, mutta kun ei mulla ole mitään kerrottavaa. Ei tässä välissä ole tapahtunu mitään: en tiedä lähes mitään asumisjärjestelyistäni, en tiedä siitä kaupungista mitään, mulla ei ole käsitystä maantieteellisistä etäisyyksistä, en ole miettiny, mitä opiskelen enkä kerrassaan ole edes ajatellu, minkähänlainen sää Tübingenissä on ja mitä otan mukaan. Ehkäpä mä vaan kieltäydyn ajattelemasta lähtöä, kun en halua ajatella sitä. Se on jo liian lähellä ja kohta se on ihan todellista touhua.. satamassa ja toisessa satamassa ja lentokentällä ja.... Pitäskö olla innoissani? Hyppiä riemusta ja olla ilonen kun pääsen vuodeks ulkomaille??

Kertokaa ihan oikeasti. Väsyttää vaan eikä huvita miettiä sitä lähtöä. Luulen, että kun pääsen perille, on jo ihan toinen fiilis. Paras olisi.

Perusjuttuja

Neljänneks viimenen työpäivä alkaa parin tunnin päästä, ja muutenkin on "viimeset hetket" käsillä, mitä helsinkiläiselämään tulee. Perjantaina on muutto heti kun pääsen töistä, Lahteen pitää päästä hyvissä ajoin, että on tavarat sisällä ennen kun taloyhtiöön laskeutuu hiljasuus yheltätoista illalla. Hain aamulla kaks banaanilaatikkoa tosta lähi-Alepasta, ja yllättäin ne on täynnä kirjoja. Huomenna täytyy hakea ainakin kaks laatikkoa lisää. Saa nähdä, paljonko mulla tätä tavaraa oikeestaan sitten ees on, kun kirjat ei taida viedä kun kolme laatikkoa yhteensä eikä mulla tunnu mitään muuta olevan, mitä ois "paljon." Ostin rullallisen jätesäkkejä, heittelen niihin sitten vaatteita ja lakanoita yms. mitä on pehmosta eikä tarvi pelätä, että menee rikki. Pikkasen jännittää, miten mun aikani riittää, kun torstaina iltapäivällä ennen töihinlähtöä pitäs olla kaikki siinä kunnossa, että voi perjantaina vaan lastata tavaraa autoon.

Kela muisti tänään sellasella paperilla, jossa sanotaan, että kuulun Suomen sosiaaliturvaan Saksassa ollessani. En ees kai tienny, että semmosta päätöstä tarvis, mutta onneks ne oli onkinu tiedot mun opintotukihakemuksesta ja päättäny ihan itte. Staffpointille soitin vihdoin ja viimein ja kinusin työtodistuksen. Tein muuttoilmotuksen netissä ja teinkös vielä jotain muuta... enpä kai. Tuntuu, että suurimmat asiat on nyt hoidossa, ainoo mikä on vielä huolehdittava on vakuutukset ja pankissa pitää käydä myös henk. koht. Ja pankin opintolainapäätös tuli 
muuten heti maanantaina, kun hain lainaa perjantaina illalla. Mukavan
 nopeeta toimintaa :) Nyt on vaan laskettava rahat tarkkaan, että niistä on jotain jäljellä vielä ens heinäkuussakin.

Mä taidan huolehtia ihan pikkuasioista ja sillä lailla yrittää jättää huomiotta ne isommat asiat. Tällä hetkellä eniten pelottaa/kammoksuttaa/jännittää/inhottaa se hetki, kun pitää satamassa lähteä poikaystävän kanssa eri suuntaan, minä laivaan ja hän takas juna-asemalle. Olen semmonen nyyhkyttäjä että vollotan varmaan vielä muutaman päivän päästä Saksassakin. Ja tietty ikävöin minkä kerkeän, mutta olen päättäny kehittää itelleni niin paljon tekemistä, ettei ehdi ajatella. Sepä tässä onkin hauskaa kun mun pitää olla niin pirun tunteellinen aina välillä.

Sain kämpän!

Saksasta tuli tänä aamuna maili, jonka liitteenä oli vuokrasopimus. Kämppä on yhden hengen huone Waldhäuser-Ostin opiskelija-asuntolasta. Vuokra on 221,50e ja takuumaksu huikeat 400e, mutta sen käsittääkseni saa Saksassakin takaisin. Kyllä tulee Erasmus-stipendi tarpeeseen, kun yliopisto sen suvaitsee maksaa ensin. Iso painolasti vierähti hartioilta, nyt tiedän pääseväni nukkumaan jossain muualla kuin lähimmän sillan alla. 
Vuokrasopimus pitää faksata ensi viikon tiistaihin mennessä.

Ensimmäisen yön joudun nukkumaan retkeilymajassa, mutta ei ole suuri kustannus, kun hintaan vielä sisältyy aamiainen. Hienointa on, että tuon retkeilymajayön pystyi varaamaan netin kautta valmiilla lomakkeella ja sähköpostilla hoituu vahvistus.

Varasin vihdoin laivamatkankin Helsingistä Tukholmaan. Olin auttamattomasti liian myöhässä varaukseni kanssa, sillä halvimmat hyttipaikat oli jo menny ja joudun siksi maksamaan vähän enemmän "hienommasta"  A-luokan hyttipaikasta. Lisäksi otin meriaamiaisen, mutta en iltaruokaa, koska illalla tuskin on ikävän ja jännityksen kourissa yhtään ruokahalua, ja aamulla taas on pakko syödä kunnolla, että jaksaa päivän seikkailla Ruotsista Saksaan. Jännittää.

Mitä tästä opimme?

• Kaikkien varausten suhteen kannattaa olla liikkeellä jo muutamaa kuukautta ennen lähtöä.
  
• Vaihtoon lähtiessä menee hirveästi rahaa.
• Yleensäkin asiat kannattaa pistää kuntoon jo hyvissä ajoin, eikä tehdä niin kuin minä: kaikki jää viime tinkaan ja hoidetaan kiireessä.
• On hyvä, jos on tärkeitä ihmisiä, joille voi purkaa matkajännitystä, hermostuneisuutta ja hehkuttaa ja olla innoissaan kaikesta ja nyyhkiä kun on niin ikävä jo etukäteen.