Henkistä väsymystä kai

Tässä on nyt ajeltu vuokrabiilillä ympäriinsä (täytyy käyttää rahaa kun sitä vielä on *kröhm* jne) ja tonni on tullu nyt reilussa parissa päivässä lisää matkamittariin. Kyllä se oma auto vaan on niiiiiiiiiiiin kun saa omaan tahtiin mennä ja suunnitella reitin itte. Ja kaikki julkisten kulkuneuvojen kannattajat saa olla mitä mieltä tykkää, mutta minä ainakin aion hankkia oman auton heti kun varallisuus antaa myöten. Eri asia on sitten, kuinka paljon ajan sillä, varsinkin, jos satun asumaan järkevän kävelymatkan päässä palveluista = kilometrin säteellä keskustasta. No joo.

Vuokrasin auton siksi, että pääsen käymään mahdollisimman monessa paikassa, jonne on kutsuttu kylään. Ensi keskiviikkona on jo lähtö, ja nyt oli viimeinen tilaisuus käydä, kun en alkuviikosta enää tahdo niin kovasti juoksennella ympäriinsä, vaan rauhoittua ikävöimään ja keskittyä lähtöön. Peruskysymys joka paikassa yhtä lukuunottamatta on ollut, että oonko jo miettiny, mitä pakkaan, ja jännittääkö, ja koskas sä oikein lähdet. Kivahan se on, että ihmisiä kiinnostaa, ja tietenkin se osottaa välittämistä, mutta ois miljoona kertaa helpompaa jos ei tarvis kolmea kertaa päivässä selittää samoja juttuja :D Siis silleen periaatteessa ei kyllästytä, mutta kun ei mulla ole mitään kerrottavaa. Ei tässä välissä ole tapahtunu mitään: en tiedä lähes mitään asumisjärjestelyistäni, en tiedä siitä kaupungista mitään, mulla ei ole käsitystä maantieteellisistä etäisyyksistä, en ole miettiny, mitä opiskelen enkä kerrassaan ole edes ajatellu, minkähänlainen sää Tübingenissä on ja mitä otan mukaan. Ehkäpä mä vaan kieltäydyn ajattelemasta lähtöä, kun en halua ajatella sitä. Se on jo liian lähellä ja kohta se on ihan todellista touhua.. satamassa ja toisessa satamassa ja lentokentällä ja.... Pitäskö olla innoissani? Hyppiä riemusta ja olla ilonen kun pääsen vuodeks ulkomaille??

Kertokaa ihan oikeasti. Väsyttää vaan eikä huvita miettiä sitä lähtöä. Luulen, että kun pääsen perille, on jo ihan toinen fiilis. Paras olisi.