Läppäri paskana.

Mun läppärini sano sopimuksen irti yön aikana. En tiedä, mikä on vikana tai mistä johtuu, kun eilen toimi ihan normisti ja sammukin normaalisti. Tänä aamuna ei lähteny päälle (ja kyllä, vaikka oon nainen ja vielä humanisti, niin se ei ihan oikeasti toimi, se on rikki) ja nyt ketuttaa. Ahdistaa ja masentaa jo valmiiksi, kun paperitöitten kanssa tulee kumminkin stressiä. Eilen piti hakea kaks viimestä todistusta, mutta eipä sitä toista ollukaan sitten yhtään missään, eikä kukaan tienny siitä mitään. On niin kiva, kun opettajan kanssa sovitaan ja sitte se ei vaivaudu tekemään omaa osuuttaan, vaikka tietää, että sen paperilappusen kanssa on kiire. Yliopistosysteemiä ei jää ikävä olleskaan. Suomessa ollaan tommosissa asioissa paljon tehokkaampia, selkeempiä ja keskitetympiä. Täällä juoksutetaan ihmisiä ihan vaan juoksuttamisen riemusta, eikä kukaan tiedä kun ehkä mahollisesti omat asiansa, jos niitäkään.
Läppärin takuu siis umpeutu kesäkuun alussa. Jihuu. Matkavakuutuskaan ei ole voimassa, mutta tuskinpa olis hirmusti auttanu sekään.. ARGH! Miksi just nyt? Ei ois monta päivää ollu ni oisin Suomessa ja ois mun vanha pöytäkoneeni varalla. Jos muuten vielä jotakuta ihmetyttää, että halusin mielummin pöytäkoneen kun läppärin ylppärilahjaks, niin tässä syy: pöytäkone on nyt kolme vuotta vanha ja pelittää edelleen. Läppärinpaska on reilun vuoden vanha ja nyt jo rikki. Pöytäkone on ergonomisempi, sitä ei tuu mieleenkään raahata huvikseen mukaan paikkaan jossa sitä ei tarvi, se on luotettavampi, ja jos joku osa menee rikki, sen pystyy vaihtamaan uuteen maksamatta koko omaisuuttaan siitä riemusta. Ja lisäksi pöytäkonetta voi päivittää rautapuolelta ihan niin kun tykkää. Läppärin kanssa on sidottu siihen pakettiin, mikä sen mukana tulee, ja yleisesti ottaen ohan läppäri aivan liian kallis laatuunsa nähden. Mun romuni ainakin. Ei ärsytä! Mä haluan pois täältä!

Vajaa viikko jäljellä.

About 9 viikkoa sitten iskin ton vaihtolaskurin tohon. En uskonu sitten millään, että tää vaihto on ikinä ohi. Otti päähän, ahdisti, ketuutti, surutti ja ikävöitti. Opiskelijavaihto on niitä juttuja, joissa jälkiviisaus on ainoa viisaus, jossa jälkiviisastelu voi olla ainoa millä ne hyvät jutut huomaa - uskokaa pois, on aivan sama kuinka kesken pahimman masisaallon ruvetaan kertomaan, että pian se on ohi ja sitte olit tyytyväinen että lähit. JÄLKIviisautta. Asioita huomaa vasta jälkikäteen, ne on helppo huomata, kun tilanteesta on päässy pois. On turvassa. Tietää, ettei enää toista samanlaista reissua tarvi tehdä. Jos tarvii, niin toivottavasti eka reissu oli hyvä muutenkin kun jälkeenpäin kotisohvalla sitä miettiessä.

Pashinta tässä on, että joutuu moikkaamaan kavereita viimesen kerran. Heinäkuun alussa häippäsi japanilaistyttö kotiaan. Viime viikolla lähti unkarilaistyttö muutaman tunnin päähän kotiaan miehensä ja koiransa luo. Tänään lähti amerikkalaistyttö muutaman tunnin päähän miehensä kotikotia. Yksi suuresti tärkeä ihminen asuu onneksi täällä tyypinkenissä. Siinä mielessä onneksi, että jos jonkun haluaisin lentokentälle saattamaan, niin ei olis vaikea valita eikä vaikea pyytää. Töittesä takia varmaan ei kerkeä ja ehkä hyvä niin. Siitä tulis pelkkää vetistelyä kummiskin, nämä muut on jotenkin selvinny - halin jälkeen saman tien ympäri ja suunta kohti omaa linkkupysäkkiä. Lentokenttä on pysähtyvä paikka ja vetkutella voi, kun ite on lähössä. Luultavasti menen yksin.

Mä en arvannu, että ystävyyssuhteet voi syventyä about maapallon keskipisteeseen näin lyhyessä ajassa. Mä olen tosi tosi varovainen ja hidas kaverisuhteissani, mulla on hälytyskellot ja kun ne kilahtaa niin pistän homman poikki - en jäihin. Millä ihmeen säkällä syksyn kuoroporukasta kuoriutu kermat päältä? Miten ihmeessä minä olin se, joka rupes jututtamaan, miten ihmeessä jututettavaks sattu oikea ihminen? Kun tiedän, jälkiviisaasti, että en ketä tahansa valinnu, jota ees vähän kiinnostas. Ystävyys ja kaveruus on siitä jännä juttu, että kun se toimii, niin se on tasapainossa. Sen mitä antaa, saa takas. Voima ja vastavoima. Sen takia toiset ystävyyssuhteet kuolee siihen samaan yhteydenpitoväliin, missä toiset ystävyyssuhteet pysyy muuttumattomana tai jopa vahvistuu. Ei sillä ole väliä, onko ihmiset erilaisia vaiko samanlaisia. Pitää vaan spontaanisti pystyä tasapainottamaan asioita olemalla oma ittensä, sitä ei voi tiedostaen tehdä, koska luultavasti menee mettään.

Mua itkettää tänään. Mä en jää täältä kaipaamaan mitään muuta kun kavereita enkä mä tiedä näänkö mä niitä enää koskaan. Ja vaikka yllättävän paljon selvis näitten kuukausien aikana, en silti tiedä, miten homma pysyy kasassa, kun välimatkaa riittää ja elämät eriytyy entisestään. Pelkään menettäväni tärkeitä ihmisiä siihen, että tilanteen muuttuessa tasapaino ei pelaakaan.. kuihtumista. Epävarmuus on nimittäin se, mikä homman syö, jos joku sen syö. Mun kaverisuhteeni toimii aivan joka ikinen tasan samalla tavalla kun semmonen pingismailassa narulla kiinni olevan pallon lyöminen - se pomppaa aina samalla voimalla takas. Narun takia. Jos ei ole narua, niin kaikki riippuu toisesta pelaajasta.

Sillon japanilaistytön läksiäisissä juttelin yhen kuorokaverin kanssa, joka kerto, että se ei ekan vaihtarilukukauden jälkeen enää ystävystyny eikä kaverustunu, tutustu vaan. Syynä juurikin se, että niille ihmisille joutuu sanomaan moikat, vaikka ei haluaisi, ihan liian pian. Ja yksin isossa maailmassa vähässäkin ajassa voi saada ihmissuhteissa aikaan suhteutettuna liikaa aikaan.

Synttäripäivä

Jee, ihkut syntzkät täällä. Onnitteluja sateli Suomesta, kiitos :) Täällä en juurikaan kelleen kertonu, että täytän vuosia, taisiko peräti neljä ihmistä tietää ja niistä kaks oli tänään kuorossa ja niistä yks oli sitten järkänny yllättäin kuoron laulaan synttärilaulun mulle :) Oooh. Olin aika liikuttunu kun fiilis oli enemmänkin yksinäinen ja jokseenkin surullinen ja sit jotain tommosta. En mä halunnu että synttärit osuu keskelle vaihtoa, mitä niitä yksikseen viettämään.

Mitäs muuta kerrottavaa? Vaihto vähenee minkä kerkee. Jäljellä on oikeestaan enää yks iso esitelmä ja miljoona tenttiä, sitte pitää kasata byrokratian vaatimat paperit ja pakata ja siivota ja.. hyvästellä kaverit ja jotenkin oudosti jättää ne tänne. Mitään muuta sinänsä en varmaan täältä kaipaakaan kun muutamaa ihmistä. Ihan kummallista. Haluan Suomeen tosi kovasti, mutta toisaalta ihan vaa ihanien ihmisten takia vois jäädä tänne. Ja miksei kuoronkin.. Mut joo. Suomi kutsuu kumminkin <3

Congrats! You are our 1000th visitor and just won a life. Check your wins today!

Juttelin alkuillasta tulevaisuudensuunnitelmistani. Kahdelle ja puolelle vieraammalle lukijalleni voin valottaa taustoja sen verran, että olen saanut omasta elämästäni itse päättää (vasta) viimeset kolme vuotta, ja mulla on vahvasti tapana tehdä suunnitelmia, asettaa tavotteita ja tietää mitä haluan ja ennemmin tai myöhemmin enemmällä tai vähemmällä saada se, mitä haluan ja mihin pyrin. Nooh. Omahan oli mokani kun suunnitelmistani puhuin, mutta olen vähän epävarma, että mitä syksy tuo kaikkea tullessaan, kun ennen vaihtoa olin suunnitellut elämäni tasan vaihtoon asti, ja sen jälkeen tulee Jotain isolla jiillä, tai pienellä, kun ei voi tietää. On vähän ehkä tyhjän päällä ainakin henkisesti. Ja kaverit on mulle tärkeitä ihmisinä ja ns. turvaverkkona..

Enhän mä edes kinua mitään hyvähyvähuutoja enkä cheerleadintyttöjä elämäni varrelle kannustamaan, mutta kyllä mä odotan ikäseltäni ihmiseltä pikkasen rakentavampaa kritiikkiä kun se, että saan kuulla olevani elämästä vieraantunu ja sinisilmänen. Mä vaan tässä mietin, että mitä mä nyt sitte oon oikein tehny nää viimeset melkein 22 vuotta? Näistä viimeset kolme vuotta olen pärjänny tasan omillani - tarkottaa, että pappa ej betalar ja olen ylpeä siitä - mutta sitä ei kuulemma lasketa miksikään, kun täälläkin elän opintotuella ja opintolainalla.. se laina kuulemma pitää maksaa takas. Aina oppii uutta... Mutta jäi todella ahdistava olo, kun täällä nyt muutenkin on ollu niin hirveän kivaa viime aikoina.

Ja olen muutenkin vähän ollu eritoten lähimmässä lähipiirissäni huomaavinani, että mua ei oteta vakavasti. Ohan se tietysti, että ei kukaan varmaan ees arvannu, että mulla on oma tahto, omat aivot tai ajattelukyky, kun se vasta viime vuosina on oikeasti tullu esiin. Sekin on menny tosi monilta ohi, että niillä on oma elämänsä, ja se, mitä mä elän ja mistä valitan, on mun elämääni. Minuna tekis moni ihminen toisin, vitsi vaan on se, että ei voi elää kun yhden ihmisen elämää kerrastaan, useimmille se on toivottavasti se ikioma. Ja itehän mokasin taas kun asioistani puhuin.

Aina joku tietää mun elämästä paremmin kun minä, mitkä päätökset on fiksuja ja mitkä ei. Mä vaan tykkään elää elämääni niin, että ite teen omasta tahdostani omin perustein omat päätökseni, jotka omaa elämääni koskee, koska sitten, kun osa niistä varmasti osottautuu jos ei vääriksi niin heikoiksi, niin ei ole ketään muuta syyllistä kun minä itte. Mä en suostu semmoseen, että annan toisten sanella tekemiseni ja sen seurauksena itken paskaa elämääni.

Mutta mikä siinä sitte mättää että mulla on elämä, josta olen tekemässä semmosta kun haluan sen olevan? Sekö, että lähin vaihtoon ja valitan siitä? Vaihtoonlähtö oli kuitenkin ihan ikioma päätökseni enkä sinänsä kadu, vaikka täällä ei kovin hauskaa aina ole ja koti-ikävää on vaikka muille jakaa. Kihloihinmeno? Kuitenkin valitsin itte mieheni ja olen vallan tyytyväinen siihen ollu. Se, että tiiän hääpäiväni? Joka taas liittyy siihen, että tiedän mitä haluan, joka taas liittyy mieheen, jonka haluan... (joka tietyn ajattelumallin mukaan johtaa siihen, että olen kahlitsija ja jopa henkisesti väkivaltanen) Se, että mulla on ollu jo pitkään tiedossa mikä musta tulee isona? Tiedän mitä haluan. Se, että mä haluan ite päättää omista asioistani? Tai sitte mä yksinkertasesti olen vaan niin pelottava, että mua täytyy vähätellä ja arvostella ikävään sävyyn, etten luule liikoja itestäni.. Kun nimimerkin itsetunto on muutenkin niin kohillaan.

Ja tällä menolla mulle vaan kasvaa naurettava näyttämisenhalu. (hitsi, että tajuan sen) Se johtaa taas tilanteeseen, jossa mulle tulee sisäinen pakko hillitä ko. tunnetta ja elää hiljokseen ja nätisti just niin kun haluan.. korkeintaan päässäni näytän pitkää nenää niille, joitten mielestä mun kaikki tekemiset menee päin mettiä. Onnekseni mulla on elämän suhteen "systeemi" jota hieman muokkaamalla ajan kuluessa taidan kuitenkin olla se, joka omassa elämässäni viimesenä nauran.

Kyllähän mä toisaalta tiedostan ittessäni myös tarpeen tulla hyväksytyks. Aina on mahdollisuus, että mun kaikki juttuni ei toisia miellytä, ja sillon tulee kritiikkiä, mutta kritiikin laatuakin voi kukin tykönään miettiä. Kyllä minäkin osaan päätäni aukoa, mutta ei paljon kiinnostais siihen ruveta. Yritän olla aikuinen ja valittaa blogissa :D Kun toisaaltahan ei mun elämäni, uskomiseni ja elämäntyylini ole ollenkaan semmonen asia, jota kenenkään tarvis hyväksyä tai olla hyväksymättä. En mä missään arvostelukehässä ole tuomareitten silmien alla.. tai sitten vaan en ite osaa olla semmonen tuomari, ehkä auttais jos todellakin heittelisin poikkeavia näkökantojani ainoina ehdottomina oikeina ja ahdistaisin toisinajattelijat nurkkaan. Osaisin asettua siihen ah niin tärkeään toisen ihmisen asemaan, näkisin asiat niin kuin se toinen ne näkee. (*vinkvink* mua kiinnostaa omassa elämässäni eniten oma näkökulmani) Mutta ei musta vaan ole siihen eikä mua ees semmonen kiinnosta. Ihan riittävästi on tekemistä omissa ongelmissani, ei riitä aika eikä jaksaminen ruveta toisten tekemisiä nokkimaan.

Siihen nähden, että mä en sais loukata ketään eikä mulla sais olla kielteisiä tunteita eikä sitä kuuluisaa omaa tahtoa, niin mä oon mielestäni pärjänny aika saakelin hyvin. Aamusin ei tee tuskaa kattoa peiliin eikä iltasinkaan, sieltähän tuijottaa takasin just se tyyppi joka mun elämääni eniten vaikuttaa ja joka mua eniten muokkaa (ja vessan ovessa on lukko, hoidan peiliinkattelut yksin). Kai se vaan on kiellettyä olla semmonen kun on ja haluaa olla? Tehdä sitä mitä haluaa tehdä? Akateemisen vapauden perusidea: niin kauan kun voi valita, on vapaus, kun valinnan on tehnyt, siitä tulee pakko.

Vaihtoonlähtöä voin suositella 1) itsetuntemuksen kehittymisen takia 2) 2000km välimatkan antaman erilaisen näkökulman takia 3) itsenäistymisen takia ja 4) siksi, että olisi muilla ihmisillä edes jotain tekemistä, kun voi vaihtarin elämää ruotia.

Eshsehsehshsehee

Kirjottelen ensimmäistä saksankielistä esseetäni eli Hausarbeitia, ja siksi olette jäänynnä hiukka vähemmälle huomiolle. Civilizationin pelaamista ei mainita tässä, se ei ole vaikuttanu mitenkään.. 5-6 sivua määrättiin vääntämään, tehtävänantona 1) analysoida Thomas Mannin novelli Gladius Dei kertojan äänen ja moduksen osalta (tie yhtään näistä käsitteistä suomeks) ja 2) pohtimaan kertojahahmon suhdetta Müncheniin, joka on novellin tapahtumapaikka, ja päähenkilöön, ja näistä pitäs sitten kehittää hieno kuva/käsitys taiteesta. Joo että.

Onneksi täällä on nyt Pfingstwoche, koko viikko oli vapaata koulusta, kun katoliset juhlisti vissiin helluntaita. Opettaja sitte päätteli, että alottelevilla kirjallisuustieteilijöillä on aikaa kirjottaa esseetä. Ihan hyvä sinänsä, koska mun edistymiseni on takunnu minkä on voinu, on turhauttanu ja on ketuttanu ja on ottanu päähän. Ekakski mä en ole koskaan ennen joutunu mitään järjellistä omaa tuotosta kirjottaan saksaksi. Toisekseen mä en ole kirjallisuustieteilijä eikä kiinnosta, mutta ku täältä(kään) ei niitä opintopisteitä saa semmosesta mitä ei opeteta, ni on käytävä niitä kursseja mitä järjestetään. Kolmanneks mä en oo suomekskaan kirjottanu juuri mitään tieteellistä enkä varsinkaan mitään, mikä edellyttäis oikeeta syvällistä pohdintaa. Neljänneks mä en tajua mitään taiteesta. Viidenneks täkäläisissä yliopistossa tieteellisen kirjottamisen periaatteet on hiukka eri kun Suomessa, tässä tosin helpottaa ees pikkiriikkisen talvella käymäni kurssi. Kuudenneks mun aivot on tykänny mennä lukkoon pelkästä pohtimisen ajattelusta.. oisko pitäny lomalla tehä jotain koulujuttuja vai?

Tämmösen väliraportin kirjotan nyt, ku puoli sivua ja alaviitteet puuttuu. Teille ihan pakko kertoa, että kirjotin äsken yhteen lauseeseen "vaihtoehtoinen mahdollisuus" ja jos ette huomaa vitsiä niin oma moka. Mutta onneksi tajusin ja korjasin saman tien. Oon ihan tyytyväinen ku saan tän aineen pois käsistäni.. Kaverini lupasi ystävällisesti oikolukea ja muotoseikkoihin puuttua jos tarvetta on, mistä oon tosi kiitollinen kyllä. Muuten en varmaa ees kehtais palauttaa tota. Ja tokihan mun tekemät virheet varmasti piristää sen päivää :D

Sit mulla on viime päivät ollu taas paha olla täällä. Sitä ei saa kellekään sanoa ääneen eikä saa valittaa, koska vaihdossa kuuluu olla kivaa, vaihdosta on hyötyä, on hieno kokemus, jälkeenpäin ei sitte kaduta ku ei tullu lähdettyä ja on lisäks jotain mitä kertoa lapsenlapsille. Kelleen tullu mieleen että vaihdosta on hyötyä ja se on hyvä asia itse vaihdon päättymisen jälkeen? Ei ketään kiinnosta kuinka pahalta täällä tuntuu, kuinka yksinäistä usein on, kuinka itkee jo siksi, että saksalainen telkkarikanava ei näytä Suomi-Venäjä-lätkämatsia, koska joku saksalainen pelaa tennistä jonkun mitättömän turnauksen välierässä. Koska täällä kuuluu olla kivaa! Täällä ollaan siksi, että päästään joskus takas Suomeen ja osataan arvostaa niitä kaikkia asioita, joita ilman täällä joutu elämään. Ykkösenä sulhanen, tokana tärkeet ja kolmantena salmiakki.

Varasin eilen lennot kotiin. Vaihdollinen lento yhteen suuntaan 150e.. mutta pääasia on, että pääsen täältä pois ja oikee elämä alkaa ja pääsen ite päättämään elämästäni ehkä enemmän ku millonkaan aiemmin. 30.7. klo 20.15 mun pitäs olla Helsinki-Vantaalla, ja siihen saattaaki mennä aikaa ennen ku suunta on taas takas tänne..

Täällä taas...

Onpa mukava palata Suomeen heinäkuun lopussa /elokuun alussa. Eilinen meni reissatessa, ku piti taas tulla Saksaan jatkamaan itsekidutusta valkoisessa huoneessa. Jäi hirvittävä ikävä Sutta ja se vaan on niin että koti on Suomessa ja Lahessa. Reissaamiseen meni oikeestaan koko päivä. Linkku lähti Lahesta yheltätoista, lento Tukholmaan kymmenen yli kaks ja Tukholmasta Stuttgartiin paikallista aikaa 20.50. Oottelin Arlandalla siis kuutisen tuntia.. Ja lähtöselvitykseenkin pääsin vasta seittemältä. Mulla ei ollu mitään tekemistä mukana, joten en sitten tehny mitään. Istuin ja tylsistyin ja itkin välillä.

Stuttgartin päästä viimenen linkku Tübingeniin meni tietysti tuntia ennen kun mä saavuin paikalle. Seikkailin sitten Rohrin ja Herrenbergin kautta junilla ja Tübingenin asemalta vielä yölinkulla kämpille. Koko päivän saldo siis linkku, lentokone, lentokone, metrojuna, metrojuna, juna, linkku.

Ja jotta kakku ei olis kaunis vaan päältä niin tokihan täällä sisällä oli bileet täydessä vauhdissa, kun tulin. En oiskaan halunnu kun nukkumaan vaan.. Herra KämppisJokaMuuttiPoisPerjantaina lähteekin vasta maanantaina (vihdoinkin!!!), ehkä tänne sitten laskeutuu rauha. Tänään en jaksanu sille mitään sössöttää että ei se mitään, vaan sanoin sille suoraan että oli aivan loistava keino suututtaa mut (Jeff Dunhamin nukke Walter käyttää ko. englanninkielistä ilmasua jossain niistä pätkistä Youtubessa). Onneksi se ei suostu puhumaan saksaa, kun mulla riittää kielteisiin mielenilmauksiin vaan englannin sanavarasto. Oisin voinu sille enemmänkin päätäni aukoa, mutta se ainakin esitti olevansa vähän häntä koipien välissä, eihän se oo tottunu siihen, että avaan suuni.

Aamulla ei kiinnostanu nousta sängystä ollenkaan, ja sain itteni liikkeellekin vasta siinä yhen maissa, ku lähin kauppaan. Ruuaksi tein pasta carbonaraa, joka ei sitten kuitenkaan maistunu. Oisin halunnu tomaattia tai kurkkua seuraksi mutta enpä jaksanu kaupan vihannesosastolla ajatella. Vielä kerkeis kauppaan mutten mee. Toivottavasti en taas rupea syömättömyyttä harrastaan kuten ennen joulua, huono alku tälle vikalle pätkälle ainakin.

Kai sitä kolme ja puoli kuukautta vaikka päällään seisoo, vai mitä.

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia!!

On tää vaihdossa oleminen vaikeeta. Ei luulis vaikka sen tietää.

Ensi viikon perjantaina on suullinen tentti sodanjälkeisistä kulttuuriteorioista. Olen nyt lukenu puolet artikkeleista ja 3/4 sivumäärästä. Tuntuu etten ole tajunnu mitään. Freudia, Kracaueria, Foucaultia, Geertziä, Simmeliä, Dineriä ja Bhabaa on lukulistalla ja mene niin yli ettei ympäri kerkiä. Freudin tajusin ehkä jotenkin. Siinä oli pointtina se, että minuudessa on eri tasoja ja yhteiskuntajärjestys heijastelee niitä tasoja ja aina ylempää tasoa vastaan joutuu taistelemaan ja sitten tulee syyllisyydentunne kehiin. Kuulostaa kyllä siltä etten oo totakaan tajunnu. Kracaueria pänttäsin kolme tuntia enkä kyllä ymmärtäny yhtään mitä se selitti. Hirveä ongelma sillä oli palkollisista jotka on alemmassa asemassa työpaikalla kun varsinaiset työntekijät. Foucault selitti jostain taulusta kolmisenkymmentä sivua enkä tajunnu sen pointtia. Geertzin luin äsken ja sen jutuissa ei ollu päätä eikä häntää. Dichte Beschreibung ei sano mulle edelleenkään yhtään mitään. Yks Foucault, Simmel, Bhaba ja Diner on vielä lukematta.

Mun kuulemma pitäs olla vähemmän koneella ja enemmän ihmisten ilmoilla. En kiellä. Kuulemma ihan sama on olla Suomessa kun täällä, kyllä sitä kieltä oppii koulun penkillä istumalla. Olen eri mieltä. Suosittelen kielenopiskelua ihan kaikille. Kunnollista kielitaitoo ei vaan voi saavuttaa kielioppikirjasta kurkkimalla ja piste. Lähtekää itte vaihtoon edes puoleks vuodeks ja tulkaa sitten neuvomaan mulle missä mun pitää olla.

Sitten on tietysti nämä hauskat kaverisuhdeasiat, jotka on menny ihan käsittämättömiks viime aikoina. Kukaan ei oo kuollu mutta neekeripoikia on silti vaan yheksän. Mutta siltäkin yheltä opin kaikenlaista, kuten että luulo ei oo tiedon väärti, ja jos hälytyskellot soi niin mun on aika viheltää peli poikki ihan itte eikä lapsellisuudessani muistella menneitä. Mutta nyt on sekin hoidettu pois alta minusta riippumatta, tavallaan. Virallisen kertomuksen mukaan minä kuitenkin otan siitä vastuun, ettei toisen osapuolen tarvi miettiä tekemisiään. Minä en rupee kenenkään ajatustenlukijaks, jos ei voi itte puhua mikä mättää niin omahan on ongelmansa. Eihän näissä tilanteessa häviäjiä tai voittajia ole, mutta siltipä ketuttaa kun en ehtiny ensin. Siltä tuntuu nyt. Yks toinen neekeripoika, joka olinpaikka vielä tiedetään, on sitä mieltä, että ko. asiaintila on väliaikanen ja kaikki korjaantuu viim. huhtikuussa. Saa nähdä. En tiedä kiinnostaako mua.

Asiaan liittyen mielenkiintonen artikkeli, jonka neuvoja oisin tietysti itekin voinu noudattaa mutta luin sen vasta jälkeenpäin.

Viime aikoina on tuntunu ettei oo muuta tehny kun puolustanu itteensä, tekemisiään ja parisuhdettaan. Hitto että voi olla vaikeeta joillekin tajuta, että kaikki ei oo samanlaisia ja kyllä, eri jutut toimii eri ihmisille eri lailla.

Pari sanaa biletyksestä

Päivän toinen postaus, vähän muutakin kun purkkajuttuja.

Kävin suihkussa, vaihdoin vaatteet, pistin vahaa tukkaan ettei näytä ihan variksenpelättimeltä.
Katoin laukkuun vaan kaikkein välttämättömimmät mukaan ja kävelin sinne, missä bileet oli (ei pitkä matka). Kattelin ja pyöriskelin siellä noin vartin ja sitten lähdin takasin kotiin. Ajattelin, että mitä ihmettä mä siellä teen? En oikeesti edes halunnu mennä. Ois varmaan ollu eri asia mennä jossain porukassa vaikka, semmosten ihmisten kanssa, jotka jo valmiiks tuntee.

Kenenkään kanssa en ollu sopinu mitään, että siellä nähtäis tai jotain, kun en tunne täältä sillä lailla ketään vielä. Ja nyt, kun menin kuoroon, niin mun ei tarvi väkisin bilettää, että tapaisin ihmisiä. Kaikkein luultavimmin mun ois pitäny sisäistää biletyskulttuuri jo Suomessa siinä 5-6 vuotta sitten. Ei vaan jaksa kiinnostaa, ei ainakaan kun on ihan yksin.

Jos saa valita, ja minähän saan – kun olen yksin täällä, niin saan aina valita itse – niin vietän tän illan mielummin jo olemassa olevien kavereitteni kanssa tutusti ja turvallisesti mesessä ja neulon samalla kaulaliinaa, kuuntelen sitä musiikkia mitä haluan ja surffaan netissä. Onko jotain väärää siinä, että ei käy bileissä? Ihan oikeasti kiinnostaa teiän mielipiteet (olen kuullu, että aika moni tätä lukee, saa kommentoida myös!) aiheesta. En minä tänne vaihtoon lähteny bilettämään, olen aivan varma, että on muitakin tapoja tutustua ihmisiin, ja niitä tapoja aion ottaa viikko-ohjelmaani varmaan enemmänkin kun pelkän kuoron. Joku liikuntajuttu (täällä yliopisto tarjoaa opiskelijoille tietyn perusohjelman, joka on opiskelijoille ilmanen. Aerobickiä varmaan viittä erilaista, tansseja (tosin ei mua kiinnostavia) ja muuta. Luksusta, joka pitää hyödyntää) ja jos alkaisin löytökoiratarhalla käydä ulkoiluttamassa koiria aina sillon tällön.

Oleellista kaverustumisessa ja muussa on, että on jotain yhteistä toisen ihmisen kanssa. Niinpä on todennäkösempää, että löydän kavereita jostain muualta kun bileistä, kun mua ei itteeni niin bilettäminen kiinnosta. Mitä mä yksin haahuilen jossain, kun muutenkin tunnen oloni kömpelöksi ja epävarmaksi isossa tai pienemmässäkin ihmisjoukossa. Neulominen kiinnostaa enemmän kun bilettäminen. Onhan se yksinäistä, mutta ei sen tarvis olla. Suomessakin aina välillä parin kaverin kanssa kasaannuttiin juomaan teetä ja neulomaan ja juoruamaan, ei tarvinu bilettää että oli hauskaa. Samanlaista yhteisneulomista kaipaan täälläkin, mutta en tiedä, miten sen täällä sais aikaseks. Pitääkö mun pistää yliopiston ilmotustaululle lappunen? Toimisko?

Uskallanko?